Käyntinsä jälkeen Ignacio Alvaradon luona O'Reilly käyttäytyi niin huolettomasti, että häntä valvomaan asetettu valtiollisen poliisin asiamies katsoi voivansa vähentää valppauttaan. Ja mitäpä epäilyttävää olisi voinut olla miehessä, joka vietti kaikki aamupäivänsä nojatuolissaan istuen ja ohikulkijoita katsellen ja iltapäivällä joko käveli kaupungilla ja viivähti hetkisen Maninin rohdoskaupan kuistilla juoden lasin suudavettä tahi tarinoi maanmiehensä, tuon amerikkalaisen sanomalehtimiehen kanssa. Tämä O'Reilly oli varmaankin aivan vaaraton henkilö. Mutta vakoilija ei voinut arvata, miten kärsimättömäksi O'Reilly alkoi käydä, kun pari viikkoa oli kulunut eikä merkkiä näkynyt. Manin kehoitti häntä pysymään tyynenä ja toisti yhä uudelleen, että Cubitaksen harjanteilla majailevat ystävät olivat saaneet tiedon ja olivat ryhtyneet toimenpiteisiin. Mutta Johnnie ei voinut olla rauhallinen. Toimettomuus tylsistytti ja lamautti hänet, ja hän tuli melkein sairaaksi ajatellessaan, miten paljon oli haaskautunut kallista aikaa. Sitäpaitsi alkoivat hänen rahansakin loppua.

Vihdoin kuitenkin valkeni päivä, jolloin mies, jolla oli harmaa kaulaliina, nosti hattuaan ja pyyhkäisi kasvojaan hotellin ohi kulkiessaan. Johnnie malttoi tuskin pysyä tuolissaan. Hetkisen kuluttua hän nousi vitkalleen, venyttelihe perusteellisesti ja lähti hitaasti miehen jälkeen, jota hän piti koko ajan silmällä näkemättä kuitenkaan mitään muuta merkkiä. Mies pysähtyi tervehtimään tuttaviaan ja kävi ostoksilla suunnaten vähitellen tämän näköjään aivan tarkoituksettoman kävelynsä yhä kauemmaksi laitakaupungille. O'Reillyn varjoa ei onneksi näkynyt missään.

Luomatta silmäystäkään taakseen mies kääntyi vihdoin erääseen suureen aitaukseen. O'Reilly seurasi ja huomasi tulleensa vanhalle hautausmaalle, jonka erästä varjoisaa kujaa myöten mies kiiruhti edelleen kääntyen äkkiä vasemmalle. Kun O'Reilly tuli paikalle, ei ketään näkynyt. Peläten erehtyneensä hän jatkoi kiireesti matkaansa ja kuljettuaan hetkisen hän kuuli suureksi helpotuksekseen hiljaisen:

"Hs! Hs!"

Ääni tuli eräästä tiheiköstä, jossa O'Reilly tapasi kubalaisen odottamassa. Tämä sanoi nopeasti:

"Valmistukset on tehty. Kuulkaa tarkoin. Viikon kuluttua tästä päivästä lukien teidän täytyy olla kello kymmenen aamulla Maninin rohdoskaupassa, jonka ohi näette kahden neekerin kuljettavan kolmea hevosta. Viisitoista minuuttia yli kymmenen menette San Rafael-katua pitkin kaupungin laitaan sairaalan luo. Neekerit tulevat jäljessänne. Lähellä on pieni linnake —"

"Tiedän."

"Jos menette sen ohi, niin teidän käsketään pysähtyä. Sentähden kulkekaa sairaalaa kohti, mutta älkää menkö portista sisälle, sillä portin edessä ottavat neekerit teidät huostaansa. Kun he pysähtyvät korjaamaan kolmannen hevosen satulavyötä, hypätkää selkään ja antakaa mennä täyttä laukkaa. Espanjalaiset ampuvat kyllä jälkeenne, mutta jos teihin sattuu, niin neekerit pitävät teistä huolen. Jos heistä jompikumpi haavoittuu tahi menettää hevosensa, niin teidän on vietävä hänet mukananne. Ratsastettuanne noin puoli penikulmaa te tapaatte oikealla olevassa metsikössä joukon kapinallisia. He tietävät tulostanne. Hyvästi siis ja onneksi olkoon." Mies puristi hymyillen O'Reillyn kättä ja poistui nopeasti, ja O'Reilly palasi hotelliinsa.

Vihdoinkin! Viikko vielä ja tämä toimettomuus loppuisi ja hän saisi aloittaa etsintänsä. Ajatus pani hänen verensä kiertämään nopeammin ja hänen korviaan kuumensi. Rosa oli varmaankin jo siinä uskossa, että hän oli muuttanut mielensä eikä enää tulisikaan. Niinkuin hän voisi tehdä sen! "Oi Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!" No, viikossahan oli vain seitsemän päivää ja sitten — O'Reilly olisi ollut heti valmis antautumaan alttiiksi espanjalaisten luodeille.

Mutta nuo seitsemän päivää olivat enemmän kuin viikko, ne olivat koko iankaikkisuus. Tunnit kuluivat vitkalleen, ja O'Reilly oli aivan kuumeessa kärsimättömyydestä.