"Viekää minut pois täältä. Minä haluan lähteä kotiin."
"Olette siis muuttanut mieltänne?"
"Niin, menkäämme", läähätti Helene, ja kun he olivat tulleet ulos, asteli hän niin rivakasti, että Mac Namara tuskin jaksoi kulkea hänen rinnallaan. Helene ei puhunut mitään, ja Mac Namara oli kyllin järkevä välttääkseen kyselyjä. Kun he saapuivat Helenen asuntoon, meni hänkin sisälle, riisui päällystakkinsa ja sytytti sähkön. Helene heitti päällysvaatteensa tuolille ja käveli sitten huoneessa kuin pikku raivotar. Hänen silmissään välkkyi kiukun kyyneliä, hänen poskensa hehkuivat ja kädet olivat alituisessa liikkeessä. Mac Namara nojasi takan kamanaan ja katseli häntä sikarinsa savukiehkuroitten takaa.
"Ei teidän tarvitse mitään kertoa", virkkoi hän lopulta. "Minä tiedän kaikki."
"Se ilahduttaa minua. En voisi milloinkaan toistaa kaikkea mitä he sanoivat. Oo, se oli halpamaista!" Hänen äänensä tyrehtyi ja hän puri huuliaan. — "Miksi kysyinkään heiltä? Miksen voinut olla vaiti? Kun te olitte lähtenyt, menin naisten luo ja päätin rohkeasti uhitella heidän ylpeitä ilmeitään. Ah, kuinka halpamaisia he olivatkaan! Ja miksi minä oikeastaan välitänkään heistä!" huudahti hän ja polkaisi jalkaa.
"Jonakin päivänä minä tapan sen miehen", virkkoi Mac Namara ja karisti tuhkan sikaristaan.
"Minkä miehen?"
Helene seisahtui ja tuijotti häneen.
"Glenisterin tietenkin. Jos olisin tiennyt, että juttu joskus joutuisi teidän korviinne saakka, olisin vaientanut miehen jo aikoja sitten."
"Hän ei ole juttua levitellyt", huudahti Helene. "Hän on kunnian mies.
Rouva Champian, se valheellinen marakatti, on kaikkeen syypää."