"Kyllä, tilaisuus on varsin sopiva. Ellette voi vastata, tulen huomenna uudelleen. Haluan teidät vaimokseni. Haluan antaa teille kaiken mitä maailma voi tarjota, ja minä haluan tehdä teidät onnelliseksi. Sitten kyllä loppuvat kaikkinaiset puheet — minä puolustan teitä ikävyyksiltä, ja jos haluatte jotakin, panen sen teidän jalkoihinne. Pystyn sen tekemään."
Hän kohotti voimakkaat käsivartensa, ja hänen lujissa, päättävissä piirteissään oli lupaus, että Helene saisi mitä hän pyytäisi elämältä — rakkautta, suojaa, yhteiskunta-aseman, ihailua.
Helene sopersi joitakuita epäselviä sanoja, kunnes illan nöyryytyksen ja ikävyyksien muisto jälleen valtasi hänet. Tämä kaupunki — tämä julma ja puolisivistynyt kaivosleiri — oli kääntynyt häntä vastaan ja tuominnut hänet säälimättä ja epäoikeudenmukaisesti. Naiset olivat poikkeuksetta kateellisia, lavertelevia juoruakkoja, jotka halusivat panna hänet pannaan ja tehdä hänen elämänsä sietämättömäksi, pitää häntä muukalaisena, jonka ainoa turva olisi hänen oma henkilökohtainen ylpeytensä. Hän saattoi selvästi kuvitella, minkälainen hänen tulevaisuutensa tässä kylässä olisi. Hän näki itsensä yksinäiseksi, panetelluksi, häväistyksi tuhansin tavoin, eikä hän voisi paeta tai antaa selityksiä. Hänen täytyisi jäädä ja uhmailla panettelua, sillä hänen elämänsä oli sidottu tänne ainakin lähivuosiksi tai niin kauaksi kuin hänen enonsa olisi täällä tuomarina. Mac Namara tahtoi lahjoittaa hänelle vapauden. Hän rakasti häntä, tarjosi hänelle kaikki. Hän oli suurempi kuin kaikki muut yhteensä. He olivat vain nukkeja ja he tiesivät sen. Hän ei tiennyt, rakastiko hän Mac Namaraa, mutta hänen magneettinen voimansa oli vastustamaton, ja hän ihaili tätä miestä tavattomasti. Kukaan hänen tapaamistaan miehistä ei ollut häneen näin vaikuttanut paitsi Glenister. — Ah! sitä petoa! Hän oli solvaissut häntä ensin ja nyt vahingoitti hänen hyvää nimeään ja mainettaan.
"Tahdotteko tulla vaimokseni, Helene?" toisti Mac Namara hiljaa kysymyksensä.
Helene antoi päänsä painua alas, ja Mac Namara astui askeleen eteenpäin sulkeakseen hänet syliinsä, mutta pysähtyi äkkiä ja kuunteli. Joku kuului juoksevan portaita ylös ja sitten jyskytettiin ovelle. Mac Namara rypisti äkeissään kulmakarvojaan, meni halliin ja aukaisi oven. Näkyviin tuli Struve.
"Hei, Mac Namara! Olen etsinyt sinua kaikkialta. Nyt on kaikki menossa päin helkkaria."
Heleneltä pääsi helpotuksen huokaus ja hän alkoi keräillä päällysvaatteitaan. Hänellä oli hyvää aikaa tointua äskeisestä masennuksestaan, ennen kuin miehet palasivat huoneeseen. Mac Namara virkkoi pahantuulisena:
"Olen saanut kutsun lähteä Midakseen, ja minun täytyy heti suoriutua matkaan."
"Aikaisintaan heti. Ellei jo ole myöhäistä. Uutinen saapui tunti sitten, mutta en voinut tavata sinua aiemmin", sanoi Struve. "Hevosesi on satuloituna konttorisi edustalla. Parasta, ettet viivyttele vaatteita muuttamalla."
"Sinähän sanoit, että Vorhees on mennyt sinne parinkymmenen poliisin kanssa? Hyvä on. Jää sinä kaupunkiin ja koeta ottaa selvää parhaan kykysi mukaan."