Hän oli valmistunut minkälaiseen vastaukseen tahansa.
"Mitä erikoisesti haluatte tietää?" kysyi toinen varovasti.
"Kaikki. Luuletteko, etten voi kuulla, mitä ihmiset sanovat."
"Ahaa, siinä sitä ollaan! No, älkää huoliko kuunnella niitä."
Helene huomasi erehdyksensä ja jatkoi kiireesti:
"Miksen? Emmekö pelaa kaikki samoin merkein? Minä en voi hyväksyä, että ensin käytätte minun apuani ja sitten kohtelette minua kuin ilmaa. Luulen olevani oikeutettu saamaan tietää, kuinka suunnitelmaa edelleen hoidetaan. Arveletteko kenties, etten osaa pitää suutani kiinni?"
"En suinkaan", vastasi asianajaja nauraen ja yritti vaihtaa puheenaihetta, mutta silloin Helene nousi ja nojasi kirjoituspöytään vakaasti päättäneenä, ettei lähtisi konttorista, ennenkuin olisi edes hieman saanut kohotetuksi salaperäisyyden verhoa. Struven esiintyminen vahvisti hänen epäluuloaan, että tässä kaikessa oli jotakin nurinkurista. Tuo lahjakas, mutta kevytmielinen, irstaileva mies tunsi nämä asiat perinpohjin, mutta vaikka Helenen suostutteluilla olikin eräänlaista vaikutusta häneen, sitoi varovaisuus hänen suunsa. Hän. kurottautui eteenpäin ja hymyili Struvelle.
"Te olette aivan kuin toisetkin. Tekään ette halua antaa minulle vähäisintäkään valaistusta."
"Antaa, antaa, antaa!" virkkoi asianajaja julkeasti. "Se on naisten tapa ratkaista asioita. Antakaa minulle tuo — antakaa minulle se. Itsekkäitä olentoja! Miksette te tarjoa mitään korvaukseksi? Miehet ovat liikemiehiä, naiset koronkiskureita. Te olette utelias ja tunnette itsenne sen vuoksi onnettomaksi. Minä voin auttaa teitä, ja siksi te luulette, että minä teen sen yhdestä hymyilystä. Te pyydätte, että minä rikon lupaukseni ja panen kunniani alttiiksi teidän oikkujenne vuoksi. Se juuri on naisten tapa, ja minä suostun. Minä antaudun valtaanne, mutta en tee sitä ilmaiseksi. Tehkäämme sopimus."
"Se ei ole uteliaisuutta", intti tyttö närkästyneenä. "Minä en pyydä enempää kuin mikä on oikeuteni."