"Ei, ei!" huudahti Helene. "Koettakaa estää väkivaltaisuudet."
"Ei kannata yrittää heitä pidätellä. He syöksyvät omaa tuhoaan kohden. Olen saanut kuulla, että he aikovat hyökätä Midakseen ensi yönä ja minä lähetän sinne viisikymmentä sotilasta heitä vastaanottamaan. Sääli heitä, sillä he ovat kelpo miehiä, vaikka tietämättömyys on heidät sokaissut, ja tuo nuori kaivoksenomistaja on johtanut heidät harhaan. Ensi yö tulee olemaan Alaskan historian surullisimpia."
Tämän sanottuaan hän poistui ja lähti tavoittamaan Voorheesia. Matkalla hän tuumi itsekseen:
"No, neiti Chester, lähettäkää nyt varoituksenne niin nopeasti kuin mahdollista. Mikäli tunnen näitä vigilantteja oikein, joutuvat he pois suunniltaan, jos heidän täytyisi luopua Midaksen valtausyrityksestä. He lähtevät tavoittamaan minua, ja kun he saapuvat minun vartioimattoman asuntorukkani edustalle, uskovat he, että helvetti on siirretty pohjan maille."
"Herra poliisikomissaari", sanoi hän kätyrilleen, "minä haluan, että te kaikessa hiljaisuudessa haalitte kokoon neljäkymmentä miestä ja asestatte ne makasiinikivääreillä. Niiden tulee olla miehiä, joita ei pieni veripisara pyörrytä — tunnette lajin. Tuokaa miehet pimeän tullen minun konttoriini, yksi kerrallaan ja takatietä. Kaiken täytyy tapahtua mitä syvimmässä salaisuudessa. Saa nähdä, kykenettekö suorittamaan tämän työn antamatta vetää itseänne nenästä. Jos epäonnistutte, saatte vastata siitä minulle henkilökohtaisesti."
"Miksette turvaudu sotaväkeen?" uskalsi Voorhees huomauttaa.
"Sitä juuri koetankin välttää sekä täällä että kaivoksilla. Kun sotaväki tulee tänne, täytyy meidän lähteä, enkä minä ole vielä valmis poistumaan." Mac Namara hymyili uhkaavasti.
Helene oli paennut huoneeseensa. Cherry Malotten lähetti toi hänelle Glenisterin kirjeen. Se herätti hänessä jälleen pahoja aavistuksia ja vahvisti Mac Namaran ennustuksia. Mitä useammin hän sen luki, sitä vakuutetummaksi hän tuli, että muutamat tunnit ratkaisisivat taistelun ja että pimeän koittaessa Nomen kaduilla näyteltäisiin hirveä murhenäytelmä. Hän ei ajatellut enää niinkään paljoa tehtyä vääryyttä kuin tekeillä olevaa rikosta, sillä hänestä tuntui, että hän itse oli ollut välikappaleena, joka oli pannut kaikki nämä voimat liikkeelle ja päästänyt tämän vihan ja julmuuden laviinin vyörymään. Ja kun ratkaisu sitten tulisi… Heleneä värisytti. Se ei saisi tulla. Hän huutaisi varoituksen talonkatolta, oman sukulaisensa, Mac Namaran ja itsensäkin uhalla.
Eikä hänellä silti ollut todistusta siitä, että rikos oli tekeillä. Vaikka kaikki oli hänelle selvänä, oli hän sen saanut vain vaiston tietä. Jospa hän vain voisi ryhtyä johonkin — olisipa hän mies! Mutta hän oli heikko nainen. Tällöin hän johtui ajattelemaan Cherry Malotten lausetta Struvesta: "pullo viiniä ja kauniit naiskasvot". Se muistutti myöskin asianajajan vakuutuksesta, että niissä asiakirjoissa, jotka hän oli tuonut mukanaan vaivalloisen matkan, oli vaadittavat todistukset. Jos niin oli, voisi niiden avulla ehkäistä tämän uhkaavan yhteentörmäyksen. Hänen enonsa ja Mac Namara eivät uskaltaisi jatkaa, jos heitä uhattaisiin paljastuksella ja laillisella haasteella. Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä pakottävammalta hänestä tuntui koettaa ehkäistä illaksi suunniteltu taistelu. Oli siis ainakin yksi mahdollisuus, ja se olikin ainoa.
Hänen sisäistä levottomuuttaan oli omansa lisäämään se, että hänen edessään väikkyivät yhä ne kasvot, jotka hän oli nähnyt kahvila Pohjolan aitioverhojen välissä. Se oli ollut hänen veljensä, mutta mikä salaisuus kätkeytyi hänen tekoihinsa ja toimiinsa? Mikä häntä pidätti loitolla sisarestaan? Mikä pani hänet piilottautumaan kuin keksitty rikollinen? Tätä ajatellessaan hän tunsi päätänsä särkevän ja hermojensa ärtyvän.