"Kuulkaas nyt — miksi välttelette minua ja verhoudutte kokonaan ylpeytenne vaippaan? Pahoittelen syvästi silloista rohkeaa menettelyäni — olen sen sanonut teille jo monet kerrat. Olen kiduttanut ja rääkännyt sieiupahaistani niin ettei jäljellä ole enää muuta kuin katumusta."
"Ei siitä olekaan kysymys", sanoi nuori nainen hitaasti. "Kuluneen kuukauden aikana olen miettinyt asiaa, ja nyt kun olen päässyt syventymään täkäläiseen elämään, käsitän, että tekonne oli varsin luonnollista. Sitä on hirveä ajatella, mutta se on totta. En tarkoita, että se olisi jotenkin puolustettavaa", lisäsi hän kiireesti, "sillä eihän se ole, ja minä inhoan teitä, mutta minä luulen itse järjestäneeni aseman sellaiseksi, että se aiheutti moiset teot. Olen kyllin vapaamielinen ollakseni moittimatta teitä liikaa ja minä luulen, että pitäisin teistä kaikesta huolimatta sen vuoksi mitä olette hyväkseni tehnyt, mutta tässä ei ole vielä kaikki. On jotakin mikä kätkeytyy syvemmälle. Te pelastitte henkeni, ja minä olen teille kiitollinen, mutta te peloitatte minua aina. Teidän voimassanne on julmuutta, teidän koko olemuksessanne piilee jotakin — jotakin aistillista ja hillitöntä, rajua ja lannistavaa."
GJenisterin piirteet vääntyivät hymyntapaiseen. "Se on kenties minun paikallisväriäni — jonka täkäläinen maa on turmellut. Haluan kuitenkin parantaa itseäni, jos te sitä toivotte. Annan sitoa itseni köysiin, merkitytän itseni polttoraudalla. Pukeudun sivistyksen vaippaan ja uhraan kostonhimoni, kunnianhimoni ja muun sellaisen, jos se saa teidät pitämään minusta enemmän. Voinpa luvata säästää sitä roistoakin, joka haluaa varastaa kaivoksemme, ja taivas tietää, että se merkitsee, että Simson on antanut leikata tukiansa."
"Luulen, että pitäisin teistä enemmän, jos niin teette, mutta se käy teille mahdottomaksi. Te olette villi."
* * * * *
Nomessa ei ollut kerho- eikä kokoushuoneustoja, joissa miehet olisivat voineet puhua liikeasioistaan. Oli vain kahviloita, mutta nepä korvaavatkin enemmän kuin hyvin kaikki klubihuoneet. Niihin kerääntyi tienoon miehinen väki juomaan, pelaamaan ja päättelemään liikehommista.
Myöhään illalla Glenister poikkesi kahvila Pohjolaan, kulki hitaasti pitkän pelipöytärivin ohi ja pysähtyi lopulta erään eteen sekä viskasi nappulansa, kun hänen vuoronsa tuli. Ruletissa hän hävisi suuren hopearahan, mutta faaraopelissä hänellä oli parempi onni ja hän voitti kultarahan. Hän tilasi heti juomia koko pöytäseurueelle, kuten hyvä tapa vaati.
Kun hän lasi kädessä katseli ympärilleen, kiintyi hänen huomionsa erääseen mieheen, joka seisoi vallan hänen lähellään vakavasti keskustellen jonkun kanssa. Vieraan ulkomuoto oli omansa kohdistamaan katseet häneen, sillä hän oli päätään pitempi muuta kansaa ja hänen ryhdissään oli miellyttävää sulavuutta, joka erottui isokasvuisia miehiä tavallisesti luonnehtivasta kömpelyydestä. Niiden joukossa, jotka tarkkaavina kuuntelivat hänen hillittyä puhettaan, Glenister äkkäsi Mexico-Mullinsin, entisen pelurin, joka Unalaskassa oli varoittanut Dextryä. Leveästä katuovesta astui juuri silloin huoneeseen muuan päihtynyt mies ja kun hän huomasi kookkaan vieraan, hän iski silmää, asteli hänen luokseen ja sanoi kovalla äänellä:
"No mutta totisesti, eikös se vainen olekin vanha Alec Mac Namara kuoma! Kuinkas hurisee, kunnon merirosvo?"
Mac Namara käänsi selkänsä häiritsijään päin.