"Kunnon ihmisten on nyt mentävä kotiin", hän jatkoi hieman purevasti. "Opasta minut ulos tungoksesta. Elelen nykyisin omissa oloissani enkä halua, että nuo elukat seuraisivat minua."
Kun he astuivat kahvilasta kadulle, teki aurinko juuri nousua, ja ilma oli kirkas ja viileä. Bronco Kid sytytti sikaria, kun he astuivat ohitse, ja vastasi heidän tervehdykseensä äänettömästi päätänsä nyökäyttäen. Tarkatessaan heitä katseillaan hän piteli kättään alallaan, niin että tulitikku paloi loppuun hänen sormiinsa, mutta kun nuori pari oli häipynyt näkyvistä, puraisi hän sikarinsa poikki, niin että se putosi maahan, sekä mutisi:
"Vai niin, sen tytön sinä aiot naida? Saammepa nähdä."
VIII.
HELENE, DEXTRY JA BRONCO KID.
Meren tarjoamat näköalat vaikuttivat Heleneen mukaansa tempaavasti, ja melkein kaikkina kirkkaina päivinä hän haki jonkun rauhaisan paikan, josta hän saattoi mukavasti tarkata sataman vilkasta elämää, katsella laivoja, jotka lojuivat ankkurissa, ja aaltojen leikkiä rantahietikolla.
Tänä aamuna hän oli valinnut tyyssijakseen rannalle vedetyn veneen. Mitä kirkkaimman auringonpaisteen valaisemana hän istui ja katseli rantatyrskyjä otsa miettivissä rypyissä. Toissa päivänä vasta hän oli saanut kuulla jotakin hänen ystäviään kohdanneesta onnettomuudesta, ja vaikka hänellä ei ollutkaan syytä olettaa, että petosta oli harjoitettu, alkoi hän silti ymmärtää, että toverukset olivat joutuneet vaikeaan asemaan. Hänen levottomiin kyselyihinsä oli eno vain vastannut, että kahnaus oli aiheutunut eräästä muodollisesta epäselvyydestä, jota joku oli ollut kyllin ovela käyttääkseen hyväkseen. Se oli monimutkainen kysymys, hän selitteli, ja kuluisi pitkä aika ennenkuin se voitiin tyydyttävästi ratkaista. Helene oli muistuttanut hänelle niistä palveluksista, joita molemmat miehet olivat hänelle tehneet, mutta eno oli katkaissut hänen puheensa hymyillen ja sanonut, ettei hän antanut mokoman vaikuttaa itseensä tuomarintointa hoitaessaan ja ettei Helene saisi koettaa vaikuttaa häneen sillä tavalla. Huomattuaan enonsa sanoihin sisältyvän totuuden oli Helene luopunut vaatimuksistaan.
Helene oli tuomarin, Mac Kamaran, Struven ja tämän apulaisten välisistä keskusteluista siepannut yhden ja toisen ajatuksen, mutta kaikki tuntui hänestä niin kuivalta ja monimutkaiselta eikä hän käsittänyt siitä muuta kuin että kysymyksessä olivat Anvil Creekin kaivosasiat. Eikä hän siitä niin paljoa välittänytkään, sillä hänen harrastuspiiriinsä oli tullut uusi pohdittava — Mac Kamara.
Tämä oli aloittanut osoittamalla Helenelle levollista ja puolittain masennettua ihailua, joka oli sitten nopeasti kiihtynyt, kunnes hänen huomaavaisuutensa oli saanut määrätyn ja vastustamattoman luonteen.
Tuomari oli peittelemättömän ihastunut, koska sellaisen miehen kuin Namaran ihailu oli mairittelevaa kenelle tytölle tahansa. Mac Namaran seurassa ollessaan Helene tunsi lievää närkästystä hänen huomaavaisuudestaan, mutta yksinäisyydessä hän muisteli sitä päivä päivältä yhä halukkaammin. Tämä mieliala joutui omituiseen ristiriitaan niiden tunteitten kanssa, joita hänellä oli erästä toista miestä kohtaan — tässä maassa oli näet hänen ajatuksissaan vain kaksi miestä. Ollessaan Glenisterin parissa hän näki tämän katseessa avointa, teeskentelemätöntä rakkautta, jonka voima vaikutti häneen vastustamattomasti, mutta kun hän oli poissa, palasi entinen pelko ja epäilys, häntä kammotti se villi luonne, joka piili tämän nuoren miehen olemuksessa. Toinen vaikutti voimakkaammin hänen tunteisiinsa, kun hän oli paikalla, toinen kun hän oli poissa. Nyt hän koetti päästä selvyyteen ja katsella tulevaisuutta suoraan silmiin, sillä hän tunsi että ratkaisun hetki läheni, vaikk'ei ollut vielä kuukauttakaan kulunut siitä hetkestä, jolloin hän ensimmäistä kertaa näki nämä miehet. Hän ei voinut päätellä, voisiko hän rakastaa enonsa ystävää. Toista miestä, Glenisteriä, hän ei missään tapauksessa voisi rakastaa.