Tällaisia ajatuksia hautoessaan hän näki vanhan ystävän, Dextryn, kuljeskelevan lähettyvillä. Hän ei ollut juuri siivoamattomaa näköinen, mutta hänessä huomasi selvästi pitkäaikaisen unettomuuden merkit. Kun hän äkkäsi tytön, asteli hän paikalle ja istahti hiekalle selkä päin venettä ja Helenen tervehdittyä hän alkoi heti keventää sydäntään, ikäänkuin olisi tarvittu vain nuoren tytön ystävällistä läsnäoloa saamaan sen kielet värähtämään.
"Me olemme joutuneet vietävänmoiseen pulaan, hyvä neiti", hän aloitti. "Lain koura on iskenyt kaivokseemme. Kun minä olin kerran poikessa, täräytti paikalle joku roikale, joka puhui pojan pussiin, niin että tämä luovutti kaivoksen, ja nyt emme kykene enää häntä karkoittamaan. Poika on kokeillut niillä uusilla keksityillä laeilla, jotka te olette tuonut tänne suven alussa. Minä olen ollut päissäni, ja sepä se juuri vaikuttaakin, että näytän näin perin eriskummalliselta."
Viimeisillä sanoillaan hän ei pyrkinyt pyytämään anteeksi, sillä vain ani harvoin pohjan tienoon raja-asukas tapailee kohteliaisuutta ja pahoittelee olleensa humalassa.
"Mistä syystä kaivoksenne anastettiin?"
"En tiedä. En tiedä yhtään mitään koko hommasta, sillä minä en halua seurata kovin läheltä lain hoipertelevia askelia. Enkä aio vastedeskään. Minä eroan kohtapuoleen koko leikistä ja annan pojan hoitaa asian parhaansa mukaan. Ellei hän pysty selittämään sekasotkua, otan minä kortit käteeni ja lopetan pelin."
"Puhutte ikäänkuin teitä olisi kohdannut joku vääryys", sanoi Helene.
"Niinpä onkin", vastasi toinen painokkaasti. "Minä epäilen kaikkia lakimiehiä, sitä vanhaa kaljupäätäkin, enoanne. Pyydän anteeksi sanojani, ja toivon, että annatte, koska minä olen ystävänne ettekä te ole oikeastaan hänen sukulaisensa. Ei, lainvääristäjiä he ovat joka sorkka."
"Onko vanhus ainoa sukulaisenne?" kysyi Dextry hetken kuluttua, kun
Helene ei näyttänyt olevan halukas jatkamaan äskeistä keskustelua.
"On — tavallaan. Minulla on kyllä veli, ainakin toivon, että hän on jossakin. Hän karkasi ollessamme vielä pieniä, enkä ole häntä sen koommin nähnyt. Kolme vuotta sitten kuulin hänestä puhuttavan Skagwayssa suuren Klondyke-kuumeen aikana, mutta hän ei milloinkaan palannut kotiin. Isäni kuoltua muutin enoni luokse. Ehkä minun vielä onnistuu löytää veljeni jostakin. Tuntuu julmalta, että hän sillä tavalla pysyy piilossa, sillä me kaksi olemme enää suvusta elossa, ja minä olen pitänyt hänestä aina paljon."
Hän puhui alakuloisella äänellä, ja hänen masentunut mielialansa sopi hyvin hänen toverinsa synkkään maailmankatsomukseen. Pitkän rupeaman he olivat ääneti ja katselivat vihertävien laineitten leikkiä.