"Olemme uskaltautuneet vietävän rohkeaan leikkiin, vai kuinka, Mac?
Luuletko, että onnistumme?"
Kuuntelija höristeli korviaan.
"Onnistua? Emmekö jo ole onnistuneet? Miksikä sinä siis nimität nykyisiä tuloksiamme? Toivon vain, että saisimme Wheatonin käsiimme. Hän tietää yhtä ja toista. Tietää vähän on jo vaarallista, tietää enemmän on sitäkin pahempi. Saakeli! Olisipa minulla toinen mies tuomarina. En tiedä, miksi otinkaan mukaani Stillmanin."
"Vallan oikein. Hän on liian heikko. Ihan selkärangaton. Häntä ei voi lähestulkoonkaan verrata hänen sisarensa tyttäreen. Siinä vasta on tyttö! Sanopa, mitä olisimme tehneet ilman häntä? Hän on helmi!"
Glenister tunsi, kuinka kaikki hänen lihaksensa jännittyivät. Mitä oikeutta tuolla humalaisella oli puhua Helenestä tuolla tavalla?
"Hän on rohkea pikku typykkä, se on totinen tosi. Ajattelehan vain, kuinka hyvin hän hoiti Glenisterin ja hänen typerän toverinsa. Tarvittiin aikamoista rohkeutta matkustaa tänne mukana ne paperit, jotka te lähetitte, ja ellei häntä olisi ollut, emme olisi milloinkaan suoriutuneet niin hyvin kuin nyt olemme tehneet. Ihan naurattaa, kun kuvittelee, että nuo kaksi päänarria piilottivat hänet hyttiinsä ja itse makasivat jossakin välikannella ja että tytöllä oli kaiken aikaa paperimme povessaan. Ja kun me sitten olemme valmiit ja tartumme asioihin, saa hän puheillaan nuo miehet luovuttamaan kaivoksensa meille ilman vähäisintäkään vastarintaa. Sitä voi totisesti sanoa miehen alttiudeksi."
Glenisterin kynnet painuivat syvälle lihaan ja hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi, kun hän kuuli nämä sanat. Hän ei voinut niitä ensin käsittää. Ne saattoivat hänet pahoinvoivaksi — ruumiillisesti kipeäksi — ja viisi minuuttia hän ponnisteli kaikin voimin karkoittaakseen sen epäluulon, sen hirveän tunteen, jonka asianajajan sanat olivat synnyttäneet. Hän ei ollut luonteeltaan epäluuloinen, ja nuori tyttö oli tuntunut hänestä niin puhtaalta, niin erilaiselta kuin muut, niin enkelimäisen viattomalta. Hän oli rakastanut häntä ja tuntenut sisässään, että Helenekin kerran voisi häntä rakastaa. Hänen suurissa kirkkaissa silmissään hän ei ollut huomannut loukkoa, johon valheellisuus olisi voinut kätkeytyä. Ja nyt, hyvä Jumala! Ei voinut olla mahdollista, että Helene oli kaiken aikaa tiennyt tämän. Hän ei ollut vähään aikaan kuunnellut Struven puhelua, mutta sitten hän kurkisti jälleen reiästään.
Mac Namara seisoi ikkunan ääressä ja katseli pimeälle kadulle selkä päin Struvea, joka yhä jaaritteli Helenestä. Glenister kiristeli hampaitaan ja hänessä syntyi mieletön himo päästää raivonsa valloilleen, repiä paljain käsin ohuet permantolaudat rikki ja heittäytyä kuin koston raivotar näiden miesten kimppuun.
"Heti ensimmäisestä hetkestä minä miellyin häneen", jatkoi Struve. Hän vaikeni hetkeksi, ja kun hän alkoi jälleen puhua, olivat hänen piirteensä muuttuneet.
"Kuules, Mac, minä olen hullaantunut häneen. Sanon sinulle, tolkuttomasti hullaantunut — ja hän pitää minusta — tiedän sen — tai ainakin hän voisi…"