ELÄMÄNTARINOITA SYRJÄKADULTA
Kirj.
Ricarda Huch
Tekijän luvalla suomentanut
Hilja Walldén
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.
1
Unessa olen nähnyt jälleen Riemuportinkadun. Nousin tuota jyrkkää, koleista katua ylös, jota niin usein olen kulkenut todellisuudessakin. Mutta nyt en pysähtynyt pyhän Antoniuksen talon edustalla; vasta ylhäällä, kadun päässä, seisahduin ja katsoin taakseni. Kulmatalon vieressä oleva lyhty paloi, sillä oli yö; tuttu oli minulle tuo likaisenpunainen liekki, joka tomuisen, yhdeltä sivulta rikkinäisen lasin takaa tuskin kykeni valaisemaan puoltakaan jyrkästi alenevasta kadusta. Taivas oli synkkä ja tähdetön, ilmanrannalla vain hohti häikäisevän valkoinen viiru ja sen alapuolella kohtasi katseitani pala merta, joka näkyy tältä paikalta. Nyt vasta kiintyi huomioni siihen, että kadulla vallitsi kuolonhiljaisuus. Kuinkahan myöhäistä olikaan? Paloihan lyhty vielä, ja sitä paitsi taukosi touhu Riemuportinkadulla vasta kotvasen keskiyön jälkeen; kuuluipa läheisistä kapakoista usein hälinää melkein aamuun saakka. Nyt en kuullut naurua, en laulua, en mandoliininsoittoa, en edes kaivonkaan lirinää. Kerran olin kuulevinani Riccardon kainalosauvan tuttuun tapaansa iskevän katukiviin ja yritin huudahtaa: "Riccardo, missä olet? Missä olet ollut kaiken tämän aikaa?" — mutta en saanut ääntä esille kurkustani. Pyrkiessäni pääsemään ääneen sammui äkkiä vieressäni oleva lyhty, ja kammo valtasi mieleni, sillä ohitseni ei ollut kulkenut yövahtia eikä ketään muutakaan. Kun nyt katsahdin pitkin tuota pimeätä katua, näin maassa hiipivän, matavan jotakin, joka minussa herätti pelkoa, jo ennenkuin oikein käsitinkään, mitä se oli. Yhä selvemmin aloin pimeässä erottaa pantterinkaltaisia olentoja, joiden häntä hitaasti heilui puolelle ja toiselle, ja vihreät, hehkuvat pisteet, jotka minua lähenivät, tunsin nyt ahnaiksi, julmiksi pedonsilmiksi. Huolimatta vaarasta, johon olin joutunut, ja sen herättämästä tuskasta ihmettelin sitä, etten kuullut petojen ulvovan, vaikka ne aukoivat kitaansa, niin että voin nähdä niiden terävät hampaat. Silloin kajahti kimeä, kauhea huuto taloista, joissa tähän saakka oli ollut aivan hiljaista. Sinne olivat siis hiipineet nuo pedot, joita en enää nähnyt missään, ja ne olivat käyneet nukkuvien asukasten kimppuun. Akkunat ja ovet olivat kaikki tyyni suljetut, mutta kun jännitin katsettani, näytti minusta siltä kuin muurin raoista olisi virrannut verta. Ei epäilemistäkään, — suurina, tummina pisaroina tulvi sitä kivien välitse esiin yhä nopeammin ja vuolaammin, valuen muuria pitkin maahan. Nyt kuului taas räikeä kirkaisu, ja se herätti minut: todellisuudessa kuului kadulta huutoa, vaikkei niin kovaa ja kammottavaa, kuin miltä se minusta unessa oli kuulunut.
Nähdessäni ensimäisen kerran pyhän Antoniuksen talon, olin jo kymmenen vuotta ollut sen omistaja. Isäni oli ostanut sen, ja hänen kuoltuansa olin minä perinyt sen, mutta sen hoito oli yhä edelleen uskottu samalle miehelle kuin ennenkin, joten en katsonut tarpeelliseksi huolehtia siitä sen enempää. Perintätarun mukaan oli tuon talon rakentanut keskiajan alkupuolella Hugo von Beiwatsch, ensimäinen näillä tienoilla asuneista esi-isistämme; siksi isäni, joka piti arvossa sukumuistoja ja myöskin oli ristittänyt minut, ainoan poikansa, tuon esi-isän kaimaksi, hankki talon itselleen, sijoittaen siihen osan omaisuudestaan epäedullisella tavalla. Että minä en koskaan ollut nähnyt tuota muistoista rikasta taloa, johtui ensiksikin siitä, etten ollut perinyt isäni edellämainittua sukulaisrakkautta, toiseksi siitä, että "Roomalaiskaupungissa", joka on vanhin, ahtain ja rappeutunein kaupunginosa, asuu vain alhaista kansaa, josta syystä varakkaammat sitä karttavat, heitä kun ei haluta nähdä siellä vallitsevaa kurjuutta eikä kuulla repaleisiin puettujen lasten kerjuuta — ja mitäpä heillä siellä olisikaan tehtävää. Tosin tuolla alueella, jossa monet eri kansat ja sukupolvet ovat pitäneet asuntoa, on nähtävänä paljon muinaismuistoja sekä pakanuuden että kristinuskon ajalta, ja muualla olisin niitä kyllä tarkannut, mutta kun ne löytyivät kotiseudullani, en niistä välittänyt, kuten tavallista on. Kun sitä paitsi olin usein matkoilla ja sillä välin tyydyin noihin säännöllisiin kävelyretkiin, jotka veivät minut asunnostani konttoriin tai kahvilaan, niin "Vanhakaupunki" oli minulle oudompi kuin Mekka ja Jerusalem, joista minulla kumminkin oli kuvien avulla luotu jokseenkin selvä käsitys.
Silloin, eräänä kevätpäivänä, ilmoitti taloni hoitaja että hänen oli ollut mahdoton saada kootuksi vuokrarahat, jotka olivat maksettavat viikottain. Vuokralaiset, joita ei muutoin voinut moittia huolimattomiksi, kieltäytyivät nyt maksamasta vuokraa, — ja niin yksimielisesti, että voi luulla vallankumouksen olevan tekeillä; minun oli välttämättömästi itseni tultava uhkaamaan jyrkän ankarasti, että jos vastahakoisuus jatkuisi, heittäisin heidät kaikki tyyni kadulle. Minua ei haluttanut ryhtyä tuohon epämiellyttävään tehtävään ja kehotin talonhoitajaa joko suomaan noille ihmisille kuukauden odotusaikaa tai Jumalan nimessä jättämään osan saatavistani perimättä. Mutta suuttuneena hän kieltäytyi noudattamasta kehotustani. Häntä pidettiin sävyisänä miehenä ja sellainen hän olikin, — aivan rajattomiin mukautuva niitä kohtaan, joilla oli korkeampi asema kuin hänellä; mutta kumarteleva tai omaa etuansa katsova hän ei ollut, vaan perinpohjin rehellinen. Köyhille hän väliin oli tyly ja kova, ei juuri siksi, että hänen mielenlaatunsa tai taipumuksensa olisivat häntä siihen yllyttäneet, vaan siksi että niitä hänen mielestänsä oli siten kohdeltava, ja hän katsoi velvollisuudeksensa menetellä sen mukaan. Ollen itse kansan riveistä lähtenyt, ei hän sitä liioin tarkannut eikä hänellä sen suhteen ollut mitään itsenäistä katsantokantaa, vaan hän edellytti vain, että köyhien ja kurjuudessa elävien ihmisten laita ei voinut olla oikein, että syy oli heissä itsessänsä ja ettei ainakaan ollut aihetta sääliä heitä tai tehdä jotakin heidän hyväksensä. Varakasten puolta hän aina piti, ja nytkin hän mainitsi joukon esimerkkiä vuokralaisteni laiskuudesta, kavaluudesta ja häpeämättömyydestä, huomauttaen että hyvyyteni vain saattaisi heidät viekastelemaan ja minua petkuttelemaan. Erittäinkin oli vanha Farfalla, toisten johtaja ja yllyttäjä, niin julkea ja ovela, että hänen onnistuisi naureskellen ja kokkapuheita lasketellen, naama viattoman näköisenä, pettää niin hyvä Jumala kuin paholainenkin. — Lyhyesti sanoen, minulla ei ollut muuta neuvoa päästä tuosta miehestä rauhaan, kuin että lupasin itse mennä asiaa tutkimaan. En kumminkaan suostunut ottamaan häntä seuralaisekseni, vaikka hän siksi tarjoutui, nähtävästi arvellen minulta puuttuvan tuota tyrannimaista verenhimoa, jota hänen mielestänsä nyt olisi tarvittu; en näet halunnutkaan jäljitellä keisari Venzeslawia tai esiintyä kuten Juhana Leydeniläinen, teloittaja Knipperdolling sivullani.