Seuraavana päivänä läksin iltapäivällä liikkeelle ja aloin nyt nousta kukkulaa ylös Roomalaiskaupunkia kohden. Aluksi olin huonolla tuulella vastenmielisen tehtävän takia, joka oli suoritettavanani; mutta pian kävin kaikesta huolimatta iloisemmaksi, niin miellyttävästi vaikutti minuun ympäristö. Alhaalla kaupungissa oli painostava ilma ahdistanut mieltä, mutta kuta ylemmäs tulin, sen raittiimpia olivat hymisevät tuulenhengähdykset, jotka toivat muassaan siellä täällä puutarhoissa kukkivien kilsepensaiden lemua. Kun nyt katseitani äkkiä kohtasi meri, tummanvihreänä kuten aina rajuilman edellä sekä liikkumatonna kuin nukkuva jättiläiseläin, jonka nahka vain väliin unessa värähtelee, silloin oli minusta kuin minulle olisi ilmennyt iäisyyden maailma, syrjäyttäen voittohikkaasti tieltään tämän kirjavasta pahvista rakennellun kurjan maailmamme, ja pysähdyin ehdottomasti, vetääkseni syvään henkeä. Tällä paikalla oli ehkä vuosisatoja sitten roomalainen valloittaja pystyttänyt keihäänsä raivaamattomaan maahan ja säihkyvin silmin tarkastellut vuoria ja laaksoja; ilmaan oli suhahtanut kotkia, joiden lento saattoi ilmi tulevia asioita, ja ikuisia muureja oli pystytetty, joille nyt kerjäläispojat piirtelevät kuvia punaisella tiilillä. Kulkiessani uuden linnanmuurin vieritse, josta osa kuuluu olevan jätteitä roomalaisajoilta, näinkin todella lasten tapaan piirretyn, vain muutamien viivojen muodostaman, pyöreän pojannaaman ojennettuine kielineen ja kuvan alla seuraavan runon:

"Nää seikat tiedä sä:
Ett' Berengar oon mä
Ja kymmenettä käyn.
Sä, narri, luit tään!"

Tuo pani minut nauramaan, — juuri siksi ettei siinä ollut mitään erikoista tai nerokasta, vaan että niin kuvassa kuin runossa vain esiintyi tuota tavallista katupojan sukkeluutta, sellaisena kuin se aina on ollut ja aina pysynee. Huomaamattani olin joutunut kapealle kadulle, jonka molemmin puolin kohosi korkeat muurit, ja siellä näin köyhän kansan muodostaman ruumissaaton, joka nousi hitaasti tuota vähitellen kohoavaa tietä ylös. Nyt vasta kohdistui huomioni siihen, että jonkun aikaa oli kuulunut kellonsoittoa "Pakanakirkosta", jonne ruumis nähtävästi aiottiin viedä. Arkku oli koristettu tuollaisilla mauttomilla vaate- ja vahakukkaseppeleillä, jommoisista kansa pitää, ja päättäen surevista, jotka olivat huonosti puettuja, toiset repaleissakin, oli vainaja ollut kaikkein köyhimpiä. Saaton edellä kulki Roomalaiskaupungin kirkkoherra, nuori mies, jonka ulkomuoto niin suuresti kiinnitti huomiotani, etten saanut silmiäni hänestä käännetyiksi. Sen sijaan kuin pienten seurakuntain papeista tavallisesti ulkomuodon epähienouden ja liikkeiden kömpelyyden nojalla voi huomata heidän olevan talonpoikaista syntyperää, ilmeni tämän miehen kauneilla, hienopiirteisillä kasvoilla, hänen notkeassa, ryhdikkäässä käynnissänsä, yksin tavassa, millä hän liehautti mustaa puintansa, luontaista ylevyyttä ja mielen hienoutta. Koko hänen olennossaan oli jotakin sanoin selittämätöntä, joka hänet erotti tavallisista ihmisistä, jotakin sellaista, josta entisaikojen ihmisten haaveksivassa mielessä lienee muodostunut pyhimysten sädekehä. Vahakynttilöitä kantavat kuoripojat ja hänen jälkeensä astelevat viheliäisen näköiset ihmiset muodostivat kuin kunniasaaton, joka nöyrän alamaisena suri hänen kanssansa. Seurasin surusaattuetta kirkolle saakka, jota rakennusta en koskaan tätä ennen — se minun täytyy tunnustaa — ollut lähemmin tarkastanut. Tuota ikivanhaa, vähän kömpelöä, mutta ilmeikästä tuomiokirkkoa nimitettiin yleisesti Pakanakirkoksi, koska samalla paikalla ennen muinoin oli sijainnut roomalainen Venuksen temppeli. Sen jätteitä oli aivan valikoimatta sijoitettu kirkkorakennukseen, joka siitä oli saanut omituisen, mutta silmää viehättävän näön. Varsinkin kiintyivät katseeni yhä uudelleen korinttilaiseen marmoripatsaaseen, joka vangin tavoin suljettuna valtavan suureen nelikulmaiseen torniin, seisoi viehättävän surumielisenä noiden harmaiden kivimuurien ympäröimänä. Sillä aikaa kuin arkku nostettiin vaunuista, katsahdin basilikan pitkänkapeaan, matalaan sisäosaan ja näin siellä himmeässä valossa mustiin verhotun alustan, jolle arkku piti asetettaman juhlatoimituksen ajaksi. Samassa silmänräpäyksessä kuin miehet, jotka sitä kantoivat, astuivat kynnyksen yli, lakkasi kellonsoitto ja sen sijaan värähdytti ilmaa urkujen kumea ääni.

Pysähdyin auki olevalle ovelle, kuullakseni tuon kauniin papin puhuvan. Hänen sanoistaan kävi selville että vainaja oli ollut köyhä kunnon työmies, ja että joku oli hänet murhannut. Pappi puhui murhatusta, joka ei ollut sääliteltävä, sillä Jumala oli saattanut hänet korkeampaan olotilaan, hän puhui leskestä, jolla oli lapsi elätettävänä ja toinen juuri odotettavissa, ja lopuksi hän puhui murhaajasta, joka oli onnettomin kaikista, koska oli tahrannut sielunsa verellä, niin että häntä jo täällä maan päällä rasitti kirous, josta ainoastaan Jumalan kaikkivaltius ja ihmisten esirukoukset voivat hänet vapahtaa. Tuo kaikki oli paljoa jokapäiväisempää kuin mitä olin odottanut kuulevani tuon miehen suusta, jonka ulkomuoto oli niin hieno ja tavallisuudesta poikkeava; mutta hän kävi puhuessaan vielä entistään miellyttävämmäksi, sillä hänen surumielinen hymyilynsä tuntui kuin hyväilyltä, jonka piti avata kuulijain sydämet ottamaan vastaan hänen sanansa.

Kirkkotorin toisella puolen alkaa varsinainen Vanhakaupunki, kapeiden ja likaisten katujen muodostama ruma sokkelo, jonne haluaa mennä yhtä kernaasti kuin päivänpaisteisilta kukkuloilta laskeutuu onkaloon tai maanalaiseen kellariin. Kun pienelle torille saavuttuani aloin tutkia siihen päättyvien katujen nimiä, huomasin kahden pienen, ränstyneen talon välissä roomalaisen riemuportin vakavine, ankaroine piirteinensä. Tuntui kuin talot olisivat takertuneet siihen kiinni ja jo painaneet sitä kappaleen matkaa maan sisään. Muutoin oli riemuportti säilynyt joltisenkin hyvin, eivät friisiä koristavat hedelmäoksatkaan runsaine muhkeine hedelminensä olleet sanottavasti mustuneet tai murentuneet; hienolehtinen köynnöskasvi, joka tunki esiin ylhäältä raoista, upeili viehkeässä kevättuoreudessaan, tuuheana mutta sirona, noiden kivisten eduskuvien rinnalla. Toisen patsaan ympärillä, joka tuntuvasti loittoni muurista, — päinvastoin kuin sen pari, joka näytti melkein tunkeuneen viereiseensä seinään, — tepasteli horjuvin askelin muutamia pienokaisia, jotka olivat hippasilla tai piilosilla. Tuon voittokaaren alatse kulki, vaivoin vuorta kohden kohoten, Riemuportinkatu.

Kauempana, noin keskipaikoilla katua, oli minun taloni. Se oli kapea, korkea rakennus, jonka lika ja ikä olivat tummentaneet, mutta jonka paksuista muureista ja pääovelle johtavista, kahdella suurella kivipallolla koristetuista kiviportaista kumminkin voi huomata, että se oli ylhäistä alkuperää. Turhaan kolkuteltuani useita ovia, saavuin vihdoin kolmannessa kerroksessa eräälle avoinna olevalle, ja heikko mutta soinnukas ääni tiedusteli minulta, ken olin ja mitä halusin. Siinä asui tuo Farfalla, joka taloni hoitajan mielestä oli niin vaarallinen henkilö. Häntä en kumminkaan tavannut kotona; hän, joka minua oli puhutellut, oli hänen nuorin poikansa Riccardo. Tämä makasi puoliksi riisuttuna leveällä vuoteella ja viittasi selitykseksi siihen, ettei tullut minua vastaan, vuoteen päässä seisovaan kainalosauvaan. "Väliin minun on niin helppo käydä, että tuskin huomaakaan että minulla on kainalosauva, mutta tänään olen huonompi", sanoi hän, kääntäen minua kohden kalpeat, laihat kasvonsa ja tummat, tavattoman vilkkaat silmänsä. Nuo loistavat silmät tekivät hänen riutuneisiin kasvoihinsa verrattuina saman vaikutuksen kuin jalokivet, jotka on asetettu muumian silmäkuoppiin; oli kuin ne eivät olisi tienneet mitään kärsimyksistä, olisivat kuolemattomina majailleet murtuvassa, luisessa asunnossaan ja levollisina ja varmoina nauttineet varmasta olemassaolostaan. Niiden katseessa kuvastui puhtauteen perustuvaa varmuutta: oli kuin niiltä ei voisi jäädä mikään huomaamatta eikä mikään voisi niitä pettää. Minustakin näytti Riccardo pian päässeen selville ja muodostaneen itselleen mielipiteen; ainakaan hän ei hämmästynyt kuullessaan nimeni, vaan sanoi ystävällisesti, kuin olisi minua odottanut ja tuntenut minut ennestään, että oli hyvä että kerran tulin itse talonhoitajan asemesta; pian kävisi minulle selväksi, että lempeydestä olisi minulle enemmän hyötyä kuin haittaa. Kysyin, mitä oli tekeillä, kun vuokralaiseni, jotka tähän saakka olivat olleet säntillisiä, nyt äkkiä kieltäytyivät maksamasta vuokraa. Hänen äitinsä ja monet muut samassa talossa tai saman kadun varrella asuvat ihmiset, sanoi hän, olivat päättäneet tehdä toivioretken pyhälle vuorelle, ja siitä koituisi paljon menoja. Kun nimittäin eräällä jonkun matkan etäisyydessä olevalla vuorella palveltiin armorikasta neitsyt Mariaa, ja toukokuu on hänelle pyhitetty kuukausi, ja tuo taivaallinen olento silloin kumartuu tavallista syvemmälle maata kohden, kuullaksensa ihmislasten rukoukset, niin oli vanhastaan tapana silloin tehdä hänelle lupaus tai laulaa joka päivä kirkossa laulu hänen kunniaksensa tai tehdä toivioretki, saadaksensa palkinnoksi jonkun määrätyn toivomuksen toteutetuksi.

Talo oli tyhjänä, kertoi Riccardo, siksi että kaikki olivat saattamassa hautaan Benvenutoa, nuorta työmiestä, jota kaikki olivat rakastaneet ja pitäneet arvossa hänen hyväsydämisyytensä, rehellisyytensä ja kuntonsa takia, mutta jonka juopunut heittiö oli veitsellään pistänyt kuoliaaksi. Tuota kuunnellessani tarkkasin etupäässä Riccardoa itseään ja hänen kertomistapaansa: hänen kasvonsa ja kätensä vaikuttivat minuun niin elävästi, että minusta tuntui siltä kuin niiden liikkeet yksin olisivat riittäneet ilmaisemaan hänen ajatuksensa. Olin näkevinäni edessäni Benvenuto paran, hänen alati hymyilevät silmänsä, hänen suuren suunsa, joka ei koskaan voinut evätä anomusta, — sitten kurjan, kammottavan murhaajan kotkankasvoineen, vilkuilevine katseineen — ja lopuksi itse murhan niin selvästi, että hämmästyksissäni kysyin häneltä, oliko hän sitten ollut saapuvilla. Hän katsoi minuun yhtä hämmästyneenä kuin minä häneen, ja vasta hetken perästä hän selitti minulle, ettei ketään ollut saapuvilla murhan tapahtuessa ja ettei edes tiedetty, ken murhaaja oli; teko oli tehty myöhään yöllä, ja oli ainoastaan kuultu kiistaa ja nähty mieshenkilön pakenevan, mutta häntä ei ollut tunnettu. Sitten hän vaikeni ja lisäsi hetken kuluttua ikäänkuin selitykseksi: "Kun yöllä en voi nukkua, näin kuvastuksia kaikesta, mitä päivällä olen nähnyt taikka vain ajatellutkin, ja niin selvästi kuin unta nähdessä, vaikka olenkin valveilla; sentähden minusta usein tuntuu siltä kuin olisin todella nähnyt jotakin, jota vain olen kuvaillut mielessäni." Kun hän samalla vaieten katsoi minuun, kammotti minua, sillä minusta tuntui kuin hän olisi irroittanut minusta näkymättömän kuoruksen, pannaksensa sen sitten esiintymään Jumala tiesi missä oudoissa ja pelottavissa näytelmissä.

Pian sen jälkeen alkoi talossa kuulua ääniä, ja Farfalla tuli huoneeseen, kädessään suuri sypresseistä ja ruusuista palmikoitu hautaseppele, jonka hän nyt laski Riccardon vuoteelle. Hän lausui: "Anetta lähetti sen sinulle, koska se tuottaisi iloa sinulle, mutta ei Benvenutolle." Lahja ei näyttänytkään kammottavan Riccardoa, vaan olevan hyvin tervetullut, sillä hän huudahti ihastuksesta ja hän käsitteli kukkasia ikäänkuin ne olisivat olleet pieniä lapsia. Hänen äitinsä tervehti nyt minua. Aluksi en Farfallan suhteen tehnyt muuta huomiota, kuin että hän oli vanha, ruma, jokseenkin huonosti puettu nainen, jolla oli iso nenä ja jonka kasvoilla kuvastui älyä, mutta ei juuri lämpöä, mutta minua miellytti kirkas katse, jonka hän minuun loi, samaten kuin luonteva tapa, millä hän minua kohteli. Häntä pahoitti että minun oli täytynyt odottaa, vaan hän arveli Riccardon auttaneen minua saamaan ajan kulumaan, sillä hänen ajatuksensa ja kielensä ehtivät viidesti maan ympäri sillä aikaa kuin hän itse yhteen kertaan nilkutti huoneen poikki. Otin heti puheeksi asiani ja sanoin että olin taipuisa vuokranmaksuun nähden suomaan lykkäystä, mutta lisäsin, koska talonhoitajan sanat kumminkin olivat vaikuttaneet minuun, ettei heidän siltä pitäisi luulla voivansa väärinkäyttää hyväntahtoisuuttani pettääksensä minua, vaan oli heidän vastedes noudatettava vanhaa järjestystä, sillä muutoin olisi kärsivällisyyteni pian lopussa. Farfalla kiitti minua kaikkein puolesta sydämellisesti, mutta ilman mitään tunteenpurkauksia. Kaikkihan tiesivät, sanoi hän, että vuokranmaksamisesta ei päässyt mihinkään, ja heillä oli tapana panna joka päivä, ennenkuin edes olivat ostaneet ruokaakaan, erilleen vuokraksi menevät rahat. Kysyin, miksi toivioretki kävi niin kalliiksi, ja hän luetteli monenmoisia menoja, sanoen almujen, joita kappelissa vaaditaan jokaiselta, tuottavan suurimmat niistä. "Kirkossa", huomautti hän, "on kaikki kaupantekoa, ja lisäksi varsin tuottavaa."

"Miksi sitten lähdette toivioretkelle, jos teillä on sellaiset mielipiteet kirkosta?" kysyin minä.

"Niin", sanoi hän, "mieletöntähän se oikeastaan on. Mutta kun elää kurjuudessa, niin kurottaa kätensä ja kohottaa rukouksen taivaan puoleen, kuten hukkuvatkin huutavat apua ja kohottavat käsivartensa ylös, vaikkei lähellä, ei kaukana ole ketään, joka voisi auttaa."