Enemmän vielä kuin tuo sattuva selitys, hämmästytti minua tapa, millä Farfalla sen lausui, sekä hänen siitä aiheutunut hymyilynsä. Ei kuulunut siltä kuin hän itse olisi tuollainen kurja olento, joka epätoivoisena rukoili apua, vaan olisi luullut hänen tehneen tuon huomion muiden suhteen, joita kohtaan tunsi vain laimeata ihmisellistä osanottoa. Kiinnitin katseeni vähän tarkkaavaisemmin kuin ennen noihin silmiin, jotka katselivat omaa hätää noin puolueettomasti, noin välinpitämättömästi: ne olivat hyvin hänen poikansa silmien kaltaiset, vaikka ne olivatkin kirkkaammat ja kylmemmät ja niiden katseesta puuttui tuo kiihkeä, sairaloista selvänäköisyyttä osottava ilme. Hän puhui sujuvasti ja jutteli nähtävästi mielellään, mutta hänen puheensa ei ollut tungettelevaa, vaan niin hupaista kuulla, että melkein vastoin tahtoani tulin lykänneeksi lähtöni hetkestä hetkeen.
Halusin kuulla jotakin nuoresta papista, jonka kauneus oli herättänyt huomiotani, ja Farfalla kertoi, että hän oli köyhäin ihmisten kasvattama löytölapsi, jonka vanhemmat luultavasti olivat hyvin hienoja ja ylhäisiä ihmisiä. "Että hän on kaunis", sanoi hän, "sitä mieltä ovat myös Roomalaiskaupungin naiset; ei ole ainoatakaan, ei nuorta, ei vanhaa, joka ei olisi häneen rakastunut. Yksin miehetkin syöksyisivät vaikka tuleen hänen tähtensä." Kun kysyin, rakastiko hänkin puolestaan naisia, vastasi Farfalla tyynesti, että sitä ei tiedetty, mutta että hänellä ainakin riitti leikkipuheita ja hymyilyjä jokaiselle. Yksin Gradellaakin, joka oli vanha, inhottava ja kammoksuttava nainen, tervehti hän katseella, joka tyttöjen sanain mukaan oli suloisempi kuin muiden miesten suutelo. Tuo Gradella oli koronkiskuri, joka oli saanut kynsiinsä monet Vanhankaupungin asukkaista ja saattanut monet heistä perikatoon; hän ei ollut ainoastaan säälimätön uhrejansa kohtaan, vaan iloitsi suorastaan heidän turmiostansa, ja hänellä oli tapana sanoa, että jokaisen kävi ansion mukaan; hän itse oli köyhä, mutta eli hurskaasti, ja siksi hän hyötyi enemmän leivänmurusesta, kuin jumalaton pohatta juottoporsaastaan ja syöttöhanhestaan. Itse teossa oli Gradella upporikas, mutta hän pukeutui huonosti, jotteivät kerjäläiset häntä ahdistelisi, ja hänelle tuotti huvia kertoa muille, kuinka ihmeellisesti Jumala ravitsi ja ylläpiti häntä, jolla ei ollut mitään. Päivällislomaa lukuunottamatta hän, sukankudin kädessä, aamusta iltaan istui kirkossa; siihen ei ollut syynä ainoastaan hurskaus, vaan myös haaveksivainen rakkaus kirkkoherra Jurewitschia kohtaan, — mitä seikkaa hän ei salannut häneltä itseltään eikä muiltakaan. Toiset väittivät että pappi tiesi Gradellan aikovan jättää hänelle perinnöksi täydet raha-arkkunsa ja että hän siksi kohteli niin herttaisesti tuota syntiin vajonnutta vaimoa. Farfalla puolusti Jurewitschia tässä suhteessa; rahanhimoinen hän ei ollut, hänen vain oli, kuten kaikkein miesten, mahdoton katsoa vihaisesti naiseen, joka häntä ihaili.
"Minusta pikemmin tuntui siltä", sanoin minä, "kuin hänen ajatuksensa yleensä pysyttelisivät erillään maallisista asioista, joko siksi että hän luonnostaan on surumielinen tai että hänen mieltänsä ahdistaa jokin haikea huoli." Farfalla sanoi, että olin oikeassa ja että juuri tuo surumielisyys saattoi naiset aivan hulluiksi. Syystä hänen alakuloisuuteensa, josta kaikki tiesivät, hän kertoi seuraavaa: Kun Jurewitsch ensi kertaa saarnasi Pakanakirkossa, pysähtyi hän yhteisen rukouksen lopussa hetkeksi ja sanoi sitten hiljaa, mutta kumminkin kuultavasti nuo ihmeelliset sanat: "Ystäväni, rukoilkaa minun kanssani kahden sielun puolesta, joita ajattelen." Hän oli ollut niin kaunis, kun hän ensin loi katseensa maahan, mutta sitten kohotti ne ja katsoi apua anoen, arasti, mutta samalla arvokkaasti seurakuntaan, että hän voitti kaikkein sydämet. Aluksi luultiin hänen esittäessään tuota pyyntöä, jonka toisti joka sunnuntai, tarkoittavan tuntemattomia vanhempiansa tai kasvatusvanhempiansa, jotka eivät enää olleet elossa. Vähitellen kumminkin kävi selville, ettei ollut puhe vainajista, vaan hänen kurjista kasvatussisaruksistaan, Galantasta ja Torquatosta, jotka antoivat hänelle surun aihetta. Heidän isänsä oli ollut juoppo, Galantan maine ei ollut kehuttava, ja Torquato oli niin katala olento kuin vain voi olla. "Jurewitsch on", sanoi Farfalla, "kohonnut kuin lilja rikkaläjän keskeltä, mutta hänen sisaruksensa ovat luonnostaan rikkaruohoja ja pysyvät sellaisina. Moni on tosin ottanut tavaksi rukoilla heidän puolestansa, mutta mitäpä apua siitä on, kun ne kerran ovat inhottavia likakasveja ja viihtyvät vain loassa. Yleensä eivät rukoukset ole likimainkaan niin tehokkaita kuin kiroukset. Ei ainoakaan kirous jää kuulematta, ja jota monet kiroilevat, sen Jumala kukistaa, olkoonpa hän sitten vaikka keisari tai paavi; mutta esirukouksia hän ei kuule, ehkä siitä syystä, että ne yleensä lausutaan hiljaisemmalla äänellä kuin kiroukset."
Olin kuunnellut osanottavaisesti, mutta voimatta vapautua inhosta, jota ympäristön kurjuus minussa herätti. Mietin mielessäni, että mikähän mies tuo Hugo von Beiwatsch, esi-isäni, oikein olikaan, kun voi asustella tällaisessa kurjuuden pesässä, ja kävin ylpeän tyytyväiseksi siitä että minä olin minä ja elin nykyaikana. Säälin tosin Farfallaa ja hänen poikaansa, mutta samalla halusin kiihkeästi päästä heistä erilleni ja pois näistä sopukoista. Korkea, raskailla verhoilla koristettu huone, jota himmeästi loistava amppeli valaisi vain sen verran, että voi nähdä sen kodikkaat tummat värit, kuvastui nyt mieleeni, ja siellä odotti minua vielä tänä iltana vaaleaverinen nainen, jolla oli täyteläiset posket ja hymyilevät rusohuulet. Kuten läpimärästä ja likaisesta puvusta, joka ruumiiseemme takeltuneena on meitä hetken aikaa rasittanut ja kiusannut, halusin nyt päästä erilleni tuosta minua ympäröivästä köyhyydestä. Sillä välin oli jo tullut pimeäkin ja rajuilma, josta koko päivän oli näkynyt enteitä, oli nyt pääsemäisillään valloillensa. Lausuin nopeasti jäähyväiset ja riensin niin kiiruusti kuin saatoin koleista katua alas. Silloin tällöin tipahteli suuria sadepisaroita ja kaukaa olin kuulevinani lähenevän myrskyn ulvovan puoleksi tukahtuneella äänellä. 'Mutta entä jos noissa pimeissä porttikäytävissä olisi väijyksissä ihmisiä, jotka vartioivat minua?' ajattelin minä, ja minua kammotti aika lailla. Olisivathan nuo puutetta kärsivät, nuo yhteiskunnan hylkäämät olennot voineet saada vainua siitä, että valon valtakunnasta oli saapunut joku tähän pimeyden pesään. Ja olisiko ollut ihme, jos he olisivat liittoutuneet, ottaaksensa minulta kullan, jota he tietysti arvelivat minulla olevan taskut täynnä, voidaksensa sillä parantaa kurjaa tilaansa? Päästin kevennyksen huokauksen, kun näin Pakanakirkon tornin koruttomana ja kömpelönä kohoavan kohden taivasta, joka mustan, omasta painostaan halkeamaisillaan olevan laviinin kaltaisena hitaasti laskeutui alaspäin. Samassa silmänräpäyksessä kuin käännyin tuolle kapealle, muurien reunustamalle kadulle, alkoi myrsky mellastaa, ikäänkuin se olisi ollut nurkan takana piilossa, karataksensa sieltä kimppuuni. Kuten kammottava jättiläislintu se huuhkaillen suhahteli edelleen aivan pääni yläpuolella, sipaisten väliin kynnellään tukkaani tai olkaani. Vasta kaukana, ehdittyäni alemmas kaupunkiin, jäi hirviö minusta jäljelle, ikäänkuin se ei olisi uskaltanut lähestyä sitä pyhää aluetta, jonka nyt olin saavuttanut; mutta tuolta ylhäältä kuului aamuun saakka sen uhkahuutoja ja vihaisia siivenlyöntejä, joita pakoon ilma vonkuen luikerteli talojen turviin.
II
Tuona myrsky-yönä auttoi Farfalla, jonka ominaisuuksia oli osata kaikkea mitä hetki juuri vaati, Anetta'n isättömän lapsen valkeuteen, ja mielihyvällä hän huomasi, että se tosin ei ollut kuollut, mutta kumminkin pikemmin kuolemaisillaan kuin aikeissa ruveta elämään, mitä seikkaa hän katsoi erinomaiseksi onneksi sekä lapselle itselleen että sen äidille. Kurjan tilansa takia oli pienokainen kastettava mitä pikimmiten, ja kaikkein mieluimmin olisi Farfalla itse ollut sen kummina; mutta köyhäksi tultuaan ei hän enää ollut voinut tehdä tuttavilleen tuota runsaskuluista palvelusta. Mutta neuvon hän kumminkin keksi: päivän valjetessa hän kiiruhti lihakauppias Tonin luo, joka ei koskaan kieltäytynyt rupeamasta kummiksi; hänellä oli Roomalaiskaupungissa pari tusinaa kummilapsia, jotka kaikki tyyni olivat rutiköyhiä, koska juuri kaikkein avuttomimmat ja suurinta puutetta kärsivät vanhemmat turvautuivat häneen. Ihastuneena muutoin, mutta tyytymätönnä äskensyntyneen kurjaan tilaan, hän nytkin heti suostui Farfallan pyyntöön, ja kun asia oli kiireellistä laatua, pyyhkäisi hän vain nopeasti käsiänsä ja läksi, ottamatta edes vyöltänsä veristä esiliinaansa, Farfallan kanssa kirkkoon. Siellä kastettiin, Tonin alinomaa surullisesti pudistellessa päätänsä, tuo pieni ihmisolento, ja runsaan kumminlahjankin se sai, vaikka joka hetki odotettiin sen kuolemaa.
Toni ei suinkaan ollut rikas, joskin hänen toimeentulonsa oli hieman parempi kuin muiden Vanhankaupungin asukasten; mutta hänellä oli pieni poika, jota hän rakasti hellästi ja jonka takia hän oli ainaisessa tuskassa ja pelossa, se kun oli hänen ainoa lapsensa. Siksi oli hän alkanut holhota köyhiä lapsia, toivoen että Jumala suojelisi pikku Berengaria samaten kuin tämän isä piti huolta Jumalan holhoteista, köyhistä. Tähän tapaan selitteli Toni asiaa muille ihmisille ja erittäinkin vaimollensa, joka ei oikein hyväksynyt miehensä anteliaisuutta; mutta Farfalla sanoi pääasian olevan että hän rakasti lapsia ja että hänellä oli armahtavainen sydän. Nytkin oli hän ainoa, joka todella iloitsi, kun uusi kummilapsi, lainkaan välittämättä ennustuksista, näytti päättäneen jäädä elämään. Pikku Anetta puolestaan oli niin kokonaan surunsa vallassa, ettei siitä välittänyt. Farfalla avusti häntä kyllä, mutta ei liioin ottanut osaa hänen suruunsa, sillä hän arveli, että niin intohimoisesti kuin Anetta nyt halajikin kuolla ja päästä miehensä luo, niin hän kumminkin pian rauhoittuisi. "Hän on nuori ja terve", sanoi hän, "pitää työstä ja naurusta, ja niin hän voi kestää koko joukon suruja murtumatta."
Anetta parka, rakas, tyhmä olento! Häneltä puuttui luonteenpontta ja periaatteita, puuttui jaloutta ja ylpeyttä, vakavuutta ja mieltä, — mutta mitä hänessä olikaan, kun en koskaan voinut ajatella häntä ilman että mieleni lämpeni ja kävi surulliseksi? Kevytmielisenä häntä pidettiin, ja sitä hän olikin, jos tahtoo siksi nimittää tuota lapsellista elämänhalua, lapsellista hilpeyden ja ilon tavottelemista, joka hänet aina houkutteli turvapaikasta vaaraan ja kärsimyksiin. Hänet olisi sadoin kerroin voinut panna sievään, mukavaan häkkiin, — ja hän olisi yhä uudelleen, uteliaana ja kaihoisana, lentänyt sieltä vapauteen, ajattelematta että ulkona kuolisi nälkään tai joutuisi kissan saaliiksi. Vilpitöntä oli rajaton suru, johon hänen miehensä kuolema oli hänet saattanut, mutta kumminkin minusta tuntui siltä, kuin hän olisi kärsinyt yhtä paljon alakuloisuudestaan kuin siitä, että häneltä oli riistetty hänen kelpo Benvenutonsa. Varmaankin hän kaipasi hänen rakkaita kasvojansa ja hänen huolenpitoansa, mutta samassa määrin mieleniloisuutta ja naurua, jota heidän talostansa, köyhyydestä huolimatta, ei ennen ollut puuttunut. Hänen murheellisuutensa oli kuin hänelle soveltumaton puku, ja se teki vielä liikuttavammaksi tuon pienen, hennon olennon, joka näytti yhtä avuttomalta kuin häneen turvautuva kaksivuotias poikanen ja kätkyessä makaava lujasti kapaloitu, maailmaa kummasteleva pienokainen. Mitä hänen toimeentuloonsa tulee, oli se pikemmin parempi kuin ennen, sillä paitsi lihakauppias Tonia, joka ollen hänen lapsensa kummi teki voitavansa hänen hyväksensä, oli hän odottamatta saanut toisenkin suojelijan, nimittäin kirkkoherra Jurewitschin.
Huolimatta vastenmielisyydestäni ja tekemästäni vastakkaisesta päätöksestä, menin jo ensimäisen käyntini jälkeisenä päivänä jälleen Vanhaankaupunkiin, — lieneekö siihen sitten ollut syynä sääli pikku Anettaa kohtaan vai halu rakentaa tuttavuutta tuon kauniin papin kanssa. Muutoin ei tämä minusta näyttänytkään nyt, kun näin hänet hänen huoneessaan, kun hän nousi istuimeltaan ja tuli minua vastaan, niin kauniilta, niin ylevältä eikä niin nuoreltakaan kuin ennen, mutta sen sijaan lapsellisemmalta ja herttaisemmalta, niin etten juuri kaivannutkaan tuota, mitä nyt puuttui. Hänen viehättäväisyytensä tuntui tyttömäiseltä, siinäkin suhteessa, että hän näytti siitä itse tietävän ja iloitsevan. Hänen silmissään kuvastui nöyrä mutta harras pyyntö, että häntä pitäisi kauniina ja että hänestä pitäisi, mitä tuskin kukaan olisikaan voinut olla tekemättä; keikailevalta tai narrimaiselta ei minusta ainakaan lainkaan tuntunut tuo turhamielisyys, joka ilmeni noin luontevalla tavalla ja jota hän itse vienon surumielisellä hymyilyllään osotti pitävänsä lapsellisena. Voin kyllä uskoa, että hän oli inhottavalle Gradellallekin kiitollinen hänen ihailustaan eikä voinut, periaatteistaan huolimatta, olla luomatta häneen lempeitä katseita. Ennen kaikkea ilmeni hänen kasvoillaan ja hänen ruumiinrakennuksessaan, hänen käytöksessään ja olennossaan sellaista hienoutta, että tuiki yksinkertainen huone, jossa hän oleskeli, teki puoleksi naurettavan, puoleksi vastenmielisen vaikutuksen, niin soveltumattomalta se tuntui hänelle. Varmaankaan ei ollut erehdytty sen suhteen, mitä kerrottiin papin ylhäisestä syntyperästä: nuokin selvämuotoiset ja samalla veltot kasvojenpiirteet, hänen ahdasjärkisyytensä ja hienosti salattu ylpeytensä todistivat hänen polveutuvan ylhäisestä suvusta, jota ei koskaan ollut virkistänyt kansan raikas veri.
Kun mainitsin asian, jonka johdosta tulin hänen luoksensa, ja annoin hänelle Anettaa varten pienen rahamäärän, pyytäen häntä käyttämään sen hänen hyväksensä, kävi hän hämillensä, ja näytti siltä kuin häntä olisi haluttanut kieltäytyä ottamasta sitä vastaan; oli silminnähtävää ettei hän kernaasti puhunut siitä mitä oli tapahtunut. Päähäni tuli monenmoisia ajatuksia: 'Käyttikö hän ehkä kumminkin hyväksensä naisten ihailua? Ehkäpä hän koetti sitä herättääkin? Aikoiko hän ehkä voittaa itselleen Anetta'n, jota pidettiin ajattelemattomana ja kevytmielisenä? Omistiko hän ehkä jo hänet? Entä jos tuo äskensyntynyt lapsi raukka olisikin hänen?' Katselin tutkivasti hänen kauneita kasvojansa; mutta hänen hienoutensa ja sivistyksensä teki niin valtavan vaikutuksen, että se pakotti välttämään kaikkea mikä voisi loukata tai saattaa puheen tyrehtymään. Tuo tunne saattoi minut johtamaan keskustelun toiselle tolalle ja tiedustelin hänen köyhän seurakuntansa elämän suhteita, mutta huomasin ihmeekseni, ettei hän niistä paljoa tiennyt. Hoitihan hän tietenkin sielunpaimenen tehtäviä, mutta ottamatta huomioon olevia oloja; köyhyyden tuottamat kärsimykset eivät tehneet häneen mitään vaikutusta, mikä johtui joko siitä että hän pienestä pitäen oli niihin perehtynyt tai siitä että hän piti noita toisia niin paljon alhaisempina olentoina kuin itseään, että hänestä oli luonnollista että ne olivat köyhiä ja kärsivät puutetta. Vähitellen minulle selveni, että jälkimäinen otaksuminen oli oikea: itse teossa hän halveksi noita kaikkia, joita viehättäväisyydellään houkutteli luoksensa ja joiden kernaasti salli häntä jumaloida. Annetta'stakaan hän ei välittänyt muusta syystä kuin siksi, että hän tiesi tai aavisti, että Benvenuton oli surmannut hänen veljensä; kansannaiseen hän ei olisi voinut rakastua. Seurakuntaansa hän ei rakastanut, eikä hänellä yleensäkään ollut ihmisrakkautta. Mutta hän halaji rakkautta, eikä häntä lainkaan tyydyttänyt Vanhankaupungin miesten ja naisten ihailu ja kunnioitus ja jumaloiminen. Hänen hienoutensa, hänen otaksuttu ylhäinen sukuperänsä ja sittemmin hänen pappisarvonsa olivat kaiken hänen ikänsä pitäneet siinä piirissä, missä hän liikkui, hänestä erillään sellaisen rakkauden, jota hän kaihosi. Hillittömän voimakkaalle, häntä omavaltaisesti hallitsevalle rakkaudelle, joka kuten lämmin tuulenpuuska olisi hänet yllättänyt ja temmannut hänet mukaansa, sellaiselle rakkaudelle olisi hän tahtonut antautua, sen valtaan vaipua. Ei hän koskaan sitä lausunut eikä viitannutkaan siihen, mutta pian minulle kävi selväksi että siinä oli hänen elämänsä olennaisin, syvällisin suru, ja minusta oli liikuttavaa nähdä, kuinka minun lämmin, mutta arastelematon ja toverillinen sekä luotettava ystävyyteni ja tapa, millä olin vallannut hänen luottamuksensa, häntä virkisti, ja kuinka hyvin hän viihtyi seurassani.