Kerran illan suussa tapasin häntä yleisellä paikalla, jossa musiikki soi ja hieno maailma istui jutellen kahviloiden edustalla. Kysyin häneltä, pitikö hän musiikista, mutta hän vastasi kieltävästi eikä näyttänyt sitä huomanneenkaan. Hän mietiskeli erästä jumaluusopillista kysymystä, jota aikoi käsitellä kirjallisesti, mutta jota minä, kuultuani hänen esityksensä siitä, en voinut pitää mieltäkiinnittävänä enkä edes tärkeänäkään. Olimme kulkeneet yhdessä vähäisen hetken, kun meille tuli vastaan sotamiehen rinnalla asteleva tyttö, johon katseeni kiintyivät jo kaukaa, sekä hänen mustalaismaisen, silmiinpistävän pukunsa takia että siksi etten vielä koskaan ollut nähnyt sellaista ilmiötä. Kun ensiksi hänet havaitsin, nauroi hän, ja se teki hänen kasvonsa lapsellisemman näköiseksi kuin ne muutoin olivat; kapeat, säteilevät lapsenkasvot ne olivat, joiden hymyilyyn olisi tahtonut yhtyä, joita olisi halunnut suudella, iloiten niiden onnesta ja viattomuudesta. Mutta ihmeellisintä niissä oli niiden tumma kullanruskea hohde, jommoista en vielä koskaan ollut nähnyt luonnossa. Varreltaan oli hän solakka ja suora kuin kaisla, sekä myös yhtä notkea; näytti siltä kuin hän olisi lähestynyt meitä tuulen liidättelemänä. Samalla ilmeni hänen ryhdissään kiihkoisaa ylpeyttä, kuten siinä, joka ei koskaan ole talttunut noudattamaan mitään yhteiskunnan asettamaa sääntöä ja aina on elänyt rajattomassa vapaudessa, mutta ei paheissa. Aioin juuri virkkaa jotakin tuosta ihmeellisestä tytöstä, kun näin että hän oli huomannut rinnallani kulkevan papin ja että hänen kasvojensa ilme samassa muuttui hämmästyttävässä määrässä. Hän tuijotti häneen ylimielisellä, loukkaavan ivallisella katseella, eikä hän enää näyttänyt lainkaan niin viehättävältä ja lapselliselta, tuntuipa hänen käytöksensä suorastaan raa'altakin, kun hän kulkiessaan aivan läheltä meidän ohitsemme katseellaan ikäänkuin löi pappia vasten silmiä, Jurewitsch, jota hämmästyneenä ja pelästyneenä tarkastin sivultapäin, oli käynyt vallan kalpeaksi, ja hän lausui minulle hieman vapisevin huulin selitykseksi: "Se oli sisareni Galanta." En olisi luullut minkään voivan niin järkyttää hänen mieltänsä; minusta oli kuin hänen polvensa olisivat horjuneet, kuin minun täytyisi tehdä jotakin hänen hyväksensä, ja vedin hänet mukaani eräälle penkille, joka oli hieman syrjässä istutusten suojassa. Lausuin hänelle: "Rakas ystäväni, tämä on kovin, kovin surullista, — sekä se että teillä on tuollainen sisar, kuin myös että hän, joka on noin viehättävä, noin ihana ja haluaisin sanoa — noin viaton, on joutuva perikatoon, jos jatkaa tietänsä samaan suuntaan; jos niin käy, niin on pimeyden ruhtinas siinä todella päässyt voitolle Jumalasta." Tarmokas tapa, millä vaadin, ikäänkuin oikeutenani, päästä hänen uskotuksensa, vaikutti häneen, ja luulen että hän tuona hetkenä puhui itsestänsä niin avomielisesti, kuin hänen yleensä oli mahdollista.
Kuten Farfallalta jo olin kuullut, oli hän löytölapsi, jonka arveltiin olevan ylhäistä syntyperää, siksi että sen ympärille kiedotussa liinassa nimikirjaimen yläpuolella oli ollut kruunu. Ihmiset, jotka hänet löysivät, — muuan kirjeenkantaja vaimoinensa — olivat, kuten rahvas yleensä, olleet varsin kärkkäät uskomaan asian vielä selviävän jollakin satumaisella tavalla, joka heille tuottaisi palkinnon heidän hyvästä työstänsä. Mutta tosin myöskin heidän hellä, armelias mielensä ja, mitä vaimoon tulee, hurskas usko Jumalan kaitselmukseen oli ollut syynä siihen että he ottivat huostaansa tuon hylätyn lapsukaisen. Siihen aikaan he vielä olivat lapsettomia, heillä oli jokseenkin hyvä toimeentulo, ja pientä löytölasta, jota he arvelivat prinssiksi, kohdeltiin hellästi, jopa kunnioituksellakin. Mutta vähitellen huonontuivat heidän olosuhteensa, — mikä oli miehen syy. Tämä oli kaunis ja lämminsydäminen, mutta hillitön ihminen, yleensä luotettava ja ahkera, mutta väliin käsittämättömän huolimaton toimissaan. Lopuksi hänet sitten törkeän huolimattomuuden takia erotettiin joksikin aikaa toimestaan, mutta se ei saanut hänessä aikaan parannusta, vaan hänen mielensä katkeroitui, hän rupesi juopottelemaan, ja salainen tyytymättömyys omaan itseensä teki hänet oikulliseksi ja vallanhimoiseksi omaisiansa kohtaan.
Siihen aikaan syntyi Galanta, ja niiden viiden vuoden kuluessa, jotka nyt seurasivat ennen Torquaton syntymää, perheen tila huonontui huonontumistaan, ja lopuksi se joutui suureen kurjuuteen. Mies menetti toimensa ja samalla tähänastiset tulonsa, ei saanut enää mitään vakinaista työnansiota ja rasitti ärtyisyydellään, itsekkäillä mielijohteillaan ja vihanpurkauksillaan vaimoaan ja lapsiaan. Vaimo, joka kesti tuon kaiken hurskaalla nöyryydellä, toivoi yhä edelleen löytölapsen vanhempain ilmestyvän tuomaan pelastusta, ja hän kasvatti poikasta sen mukaan, istuttaen häneen jonkunmoista harrasta kunnioitusta hänen ylhäistä syntyperäänsä ja samalla häntä itseäänkin kohtaan.
Oli helppo ymmärtää, vaikkei Jurewitsch siitä sanonut mitään, että kaiken tuon raakuuden ja kurjuuden, jonka keskellä hän oli elellyt, oli täytynyt tuottaa hänelle sanomattomia kärsimyksiä. Mutta siitä huolimatta hän kumminkin rakasti kasvatusvanhempiansa. Varsinkin näytti hänen mieleensä jääneen kasvatus-isästä, tuosta lahjakkaasta ja luonnostaan hyvästä miehestä, joka oli joutunut hillittömyytensä uhriksi, sellaisiakin muistoja, joita tämän sittemmin valtaan päässyt raakuus ei ollut voinut täydelleen haihduttaa. Mutta hänen rakkautensa oli aina ollut alentuvaista, ja aina hän oli ollut selvillä siitä, että hänen oli kiittäminen Jumalaa siitä, että voi pitää noin alhaisista ihmisistä. Hänen kertomuksestansa huomasin että hän oli mielestään ollut kuin laillinen kuningas, joka vihollisten tai kapinoitsijoiden karkottamana on saanut piilopaikan ja suojaa metsässä köyhien puunhakkaajien tykönä. Näitä hän alentui rakastamaan — vaikka muut Vanhankaupungin asukkaat häntä oikeastaan inhottivat — suureksi osaksi juuri siksi että hän katsoi heidän uskollisuutensa häntä kohtaan heitä jalostaneen. Hän se kumminkin oikeastaan oli, joka soi heille arvoa ja merkitystä, ja kaikkien hänen unelmiensa pääsisältönä oli, että hän tuottaisi heille ajallista ja iäistä onnea. Toiveet, joita kasvatusäidillä oli häneen nähden, miellyttivät häntä etupäässä siksi että hän olisi halunnut yltäkylläisesti, kuninkaallisesti palkita noita köyhiä, jotka olivat suoneet hänelle turvapaikan luonansa. Ei mikään heidän tekonsa olisi voinut tukahduttaa hänen kiitollisuuttansa, sillä se ei lähtenyt ainoastaan hänen sydämestänsä, vaan hän piti sitä myöskin tärkeimpänä niistä velvollisuuksista, jotka johtuivat hänen aateluudestansa. Kuten hän nyt vähistä varoistaan jakeli kasvatussisarilleen ja olisi ollut valmis uhraamaan asemansa ja tulevaisuutensa heidän tähtensä, niin olisi hän lapsenakin, vaikka olikin hento ja arka, epäröimättä pannut henkensä alttiiksi heidän puolestansa. Tosin olikin hän rakastanut pieniä sisaruksiansa; ainoan kerran elämässänsä oli hän silloin tuntenut rakkautta, joka oli hänen veressänsä, joka oli juurtunut hänen luontoonsa, eikä ollut hänen tahtoonsa perustuvaa ja pintapuolista kuten se mielisuosio, mitä hän myöhempinä aikoina piti sydämessään hereillä. Tuo rakkaus yksin oli kerran voinut kokonaan täyttää hänen kaihoavan, alakuloisen mielensä, ja sen muistelemisessa hän nytkin vielä haki sille lämpöä ja virkistystä.
Kasvatusäiti oli työhön mennessään uskonut kasvatussisarukset hänen huostaansa ja vielä kiihottanut hänen ylpeätä velvollisuudentuntoansa huomauttamalla että paitsi pienokaisten ruumista heidän sielunsakin oli hänen käsissänsä. Tuo tunne, ettei ollut ainoastaan etevämpi noita viattomia pieniä olentoja, jotka kaikessa tarvitsivat hänen apuansa, vaan suorastaan heidän herransakin, avasi hänen sydämensä heille, varsinkin kun heidän lapsellinen viehättäväisyytensäkin oli omansa herättämään rakkautta.
Ainakin oli Galantan täytynyt olla kaunis ja huomiota kiinnittävä; hän oli ollut kuin kullasta, kertoi Jurewitsch. Hän oli kuullut neitsyt Mariasta tarun, että hän lapsena oli pistänyt sormensa avaimenkolosta saliin, jossa pyhä kolmiyhteys istui, ja kun hän sen vetäisi takaisin, oli se kullattu. Sellainen oli Galantan koko pikkuinen ruumis ollut, ja varsinkin oli hänen ruskeilla silmillään ollut sellainen kullanhohde että Jurewitsch, joka itse vielä oli lapsi, oli ajatellut, kun hän unesta herätessään loi ne auki, hänen palaavan tuosta taivaallisesta salista jälleen maan päälle. Kauan oli hän luullut hänen todella olevan enkelilapsukaisen, ja jumaloiden oli hän suudellut hänen hohtavia jalkojansa, ja kun pienokainen katsoi häneen ystävällisesti, lämpeni hänen sydämensä kuin auringon suudelmasta. Kiihkeätä ja hillitöntä oli aina ollut niin tyttösen riemu ja hellyys, kun hän kietoi hennot käsivartensa Jurewitschin kaulaan, kuin hänen surunsa, itkunsa ja parkunsa, kuin tämä vain yrittikään ilman häntä lähteä huoneesta.
Torquaton sanoi Jurewitsch lapsena olleen vielä kauniimman kuin Galantan, mutta hän oli ollut tumma ja hohteeton. Hän oli syntymästään saakka ollut sairaloinen ja enimmäkseen tyytymätön, vaikkei koskaan itkenyt; hän tarvitsi siis alituista hoitoa, eikä Jurewitsch enää juuri voinut pitää huolta Galantasta. Aluksi siitä syntyi kiihkeitä mustasukkaisuuden tuskia, mutta vähitellen heräsi tyttösen mielessä äidillisiä tunteita kehdossa lepäävää tummaa, surumielistä olentoa kohtaan, ja kaikki hellyys, mitä hän tähän saakka oli omistanut vanhemmalle veljelle, kohdistui nyt nuorempaan. Muudan seikka oli, joka tuotti Jurewitschille ainaista päänvaivaa ja huolta, nimittäin se että Torquato ei nauranut koskaan; hän oli jo toisella vuodella, ja yhä vain pysyi hänen pikku suunsa äänetönnä ja sen ilme surumielisenä. Eräänä lämpimänä, mutta synkkänä ja myrskyisenä kevätpäivänä hän vei pienokaisen, joka ei vielä voinut kulkea niin pitkää matkaa, merenrannalle saakka, arvellen purjealusten ja höyrylaivojen katselemisen sekä rannalla vallitsevan melun ja touhun tuottavan hänelle huvia. Hyvillään siitä että lasta näytti miellyttävän mitä näki, kuljetti toinen, niin rasittavaksi kuin taakka kävikin, sitä yhä kauemmaksi, aina siihen saakka, missä kapea valkoinen maakieleke pistäikse aukealle merelle. Siellä kohoeli meri tuona päivänä mahtavina, tummanvihreinä laineina, kohisten ja vaahdoten ja heitellen ilmaan kimaltelevia vesipisaroita, niin että luuli näkevänsä komeata riemukarkeloa esitettävän leijailevan tuulen säistäessä sitä voittolauluillaan. Silmät avo auki tuijotti Torquato hetken sähiseviin aaltoihin, levitti sitten äkkiä pienet käsivartensa ja nauroi, nauroi äänekästä, kirkuvaa, rajua, soinnutonta naurua. Mutta kun Jurewitsch nyt, kuten tavallisesti käy, ei ollut lainkaan ajatellut tuota naurua, joka muutoin oli tuottanut hänelle niin paljon miettimistä, joutui hän niin kokonaan hämmästyksensä ja ilonsa valtaan, että hän, joka ei juuri koskaan tavannut näyttää tunteitansa, heittäytyi pienokainen mukanaan valkoiseen hiekkaan ja oli vähällä pyörähtää hänen kanssansa loiskehtivaan mereen.
Hänen tuskin tarvitsi selittää minulle, kuinka nuo lapset, jotka olivat hänen kaikkensa, vähitellen olivat ruvenneet häntä vihaamaan. Jo heidän äitinsä oli saattanut hänet heille vastenmieliseksi, siten että alinomaa oli esittänyt hänet heille heitä ylhäisempänä ja jalompana ja heille esikuvaksi kelpaavana olentona; he näet eivät lainkaan tahtoneet ottaa uskoaksensa, että heidän arka veljensä, joka noudatti heidän tahtoansa ja heistä tuntui heitä nuoremmalta, olisi parempi heitä. Kun sitten hänen kauneutensa, hienoutensa ja miellyttäväisyytensä kiinnitti ihmisten huomion häneen, ja hän vierasten avulla sai tilaisuutta käydä seminaaria, antautuakseen kirkon palvelukseen, silloin kävivät heidän välinsä yhä kireämmiksi. Kuta enemmän hän kehittyi ja edistyi, sen loukkaavammalta hänestä tuntui heidän hurja elantonsa, ja he puolestansa halveksivat häntä nyt entistä enemmän siksi että hän kökötti kirjojensa ääressä ja tekeytyi hurskaaksi ja siveäksi — sillä siten he asiat käsittivät — voittaaksensa suosijoita. Pahinta oli, että hänen hellä rakkautensa, joka ei vieläkään ollut sammunut, saattoi hänet yhä heikommaksi heihin nähden. Hän huomasi pahojen, vaarallisten taipumusten uhkaavan viedä heidät turmioon; mutta pelko, että he alkaisivat häntä vihata, esti häntä varoittamasta heitä vakavasti. Jos hän joskus lausui nuhtelevan sanan, tuntui se heistä, katsoen siihen asemaan, minkä he häneen nähden olivat itsellensä anastaneet, naurettavalta röyhkeydeltä, ja heidän pilkkansa ja raa'at puheensa pakottivat hänet pian ääntymään. Lopuksi vielä pappispuku heidän mielestänsä saattoi hänet tekemään niin naismaisen vaikutuksen, että sen täytyi herättää ivaa, ja heitä olisi hävettänyt noudattaa hänen neuvojansa, olipa heistä suorastaan ansiokasta tehdä sellaista, mitä tiesivät hänen paheksuvan. Heidän käsityksensä mukaan hän oli teeskentelijä ja tyhjäntoimittaja, joka kantoi valtiolta palkkaa siitä että oli liittynyt köyhän kansan vastustajiin.
Hän ei ollut enää pitkiin aikoihin ollut juuri missään suoranaisessa tekemisessä heidän kanssansa. Torquato tosin väliin käytti hyväksensä hänen kukkaroansa, mutta salasi sen huolellisesti Galantalta, josta olisi ollut häpeällistä ottaa häneltä vastaan rahaa. Herkeämättä muistutteli Jurewitschia hänen omatuntonsa että hänen oli tunkeuduttava heidän pariinsa, käännytettävä heidät, pakotettava heidät parannukseen, — mutta hän ei rohjennut ryhtyä toimeen, sillä hän tahtoi esiintyä heitä ylhäisempänä, saavuttamattomissa olevana olentona ja tunsi kumminkin että he olivat häntä voimakkaammat ja että hänellä olisi täytynyt olla paljoa enemmän tarmoa ja rakkautta voidaksensa vaikuttaa heihin. He eivät enää olleet nuo pienet lapset, jotka olivat lämmittäneet hänen sydäntänsä ja joilla oli ollut siellä niin varma sija, ja varmaankin hän pikemmin rakasti heidän muistoansa kuin heitä itseänsä. Mutta äidin huomautus, että heidän sielunsa olivat hänen kädessänsä, oli hänen mielessänsä yhtä elävänä kuin muinoin, eikä se suonut hänelle rauhaa. Kun hän nuorukaiseksi tultuaan oli luopunut toivosta, että hänen isänsä tai äitinsä saapuisi ylhäisenä ja rikkaana ja soisi hänelle tilaisuutta palkita ylenpalttisesti noita, jotka olivat tehneet hänelle hyvää, silloin oli tämän unelman sijan anastanut toinen: haudan tuolla puolen hän toisi kirkastetulle kasvatusäidilleen hänen lastensa sielut. "Uskoit ne minulle, ja katsos, tässä tuon ne sinulle molemmat", sanoisi hän, peräytyen vaatimattomana. Mutta hän se kumminkin oli, joka loi valoa tuohon kuvaan, hän oli kuin Jumala, joka katseli luotujansa, heihin yhtymättä. Mutta kumminkin koski sydämeeni, kun hän sanoi: "Minulla täytyy olla nuo molemmat sielut muassani; ne ovat minulle uskotut, ja minä olen kadotettu, ellen niitä tuo Jumalan eteen." Ja hän oli saman näköinen kuin lienee ollut ennen pikku poika raukkana, kun äiti uskoi lapsensa hänen huostaansa, vedoten hänen arkaan omaantuntoonsa, ja hänen sydämensä valtasi ylpeys ja suuri pelko.
Sanoin hänelle: "Olette todellakin kadehdittava. Teillä on mitä jaloin elämäntehtävä, ihmisten johdattaminen hyvään, ja juuri niiden, jotka ovat teille rakkaimmat maailmassa. Ei ainoakaan hetki elämässänne ole sisällyksetön, arvoton, ikävä, sillä tuo puhdas toivo innostuttaa teitä, eikä teistä voi koskaan tuntua siltä että olisitte hyödytön." Tarkoitukseni oli lohduttaa häntä, mutta sanani näyttivät tuottavan hänelle tuskaa, vaan ennenkuin se kävi minulle selväksi, olin jo ehtinyt kysyä, oliko hän jo voinut vaikuttaa sisaruksiinsa ja mitä hän oli tehnyt, kehittääksensä heitä työteliäiksi, rehellisiksi ja siveellisiksi ihmisiksi. Hän punehtui kovin, mutta oli liian ylpeä kiertääksensä kysymystäni, ja hänen vastauksessaan ilmeni vivahdus papillista arvokkaisuutta, jota hän ei tähän saakka ollut antanut minun lainkaan tuta. "En seurustele ollenkaan heidän kanssansa", lausui hän, "muutoinkuin jos he tulevat luokseni; mutta rukoilen heidän puolestansa." Silloin hän minusta äkkiä tuntui vilpistelevältä, ulkokullatulta, tyhjältä ja narrimaiselta; minusta oli ikäänkuin hänen surumielisyytensä olisi ollut teennäistä, kuin hän olisi käyttänyt hyväksensä kanssaihmistensä kurjuutta ja häpeätä, voidaksensa esiintyä pyhimyksenä häikäisemiensä ihmisten edessä. Tuon tunteen valtaamana lausuin: "Te rukoilette? Jos teidän sananne eivät voi käännyttää ihmisiä, kuinka luulette voivanne niillä taivuttaa Jumalaa?" Mutta kysymykseni kadutti minua heti. Kaikkein selvimminhän hän itse tunsi kykenemättömyytensä, kuinka voin vaatia häntä ilmaisemaan minulle, oudolle ihmiselle, koko sisällisen puutteellisuutensa? Mutta mitä sanoinkin sovittaakseni ajattelemattomuuttani ja kovuuttani, niin en enää saanut häntä jatkamaan puhettansa äskeiseen tuttavalliseen tapaan. Hän oli päästänyt minut niin lähelle itseänsä, että olin voinut häntä syvästi loukata, ja kun nyt koetin tuottaa hoivaa, oli hän jo äärettömän kaukana minusta, enkä voinut häntä saavuttaa.