Lausuimme vielä muutaman kohteliaan sanan toisillemme ja heitimme sitten jäähyväiset; kun nyt näin hänen illan hämärässä kadulla katoavan tungokseen, tuntui minusta siltä kuin minun olisi pitänyt kiiruhtaa hänen jälkeensä ja jäädä hänen luoksensa, koska hänen henkensä oli yksin erämaassa.

III

Farfalla oli seitsentoistavuotiaana mennyt naimisiin kellosepän kanssa; tämä oli kaunis mies ja hän ansaitsi hyvin, joten Farfallan elämänsuhteet, siihen katsoen mihin hän oli tottunut, aluksi olivat olleet kylläkin mukavat. Mutta sitten, kun syntyi lapsi toisensa jälkeen ja menot lisääntyivät, niin mies, joka ei yleensäkään välittänyt kotielämästä, rupesi irstailemaan, tuhlasi rahansa ravintolassa naisten ja toveriensa kanssa, joten hänen perheellensä jäi yhä vähemmän, vaikka tarpeet olivat entistä suuremmat. Alkoipa hän myöskin käydä nurjamieliseksi vaimoansa kohtaan, joka hänen mielestään oli syypää tuohon rasittavaan lasten paljouteen, jätti hänet aina enemmän oman onnensa nojaan ja läksi lopuksi ainiaaksi hänen luotansa, aikana sellaisena, jolloin vaimolla jälleen oli lapsi odotettavissa. Farfalla jäi aivan varattomaksi, ja sen lisäksi olisi hänen vielä ollut maksettava miehen jättämät velat, ja käsittämätöntä minusta vieläkin on, kuinka hän silloisessa tilassaan voi pidättää hengissä itsensä ja seitsemän lastansa. Eräs seikka oli vieläkin, kertoi hän minulle, joka vaikeutti hänen toimeentuloansa, nimittäin ettei hän osannut herättää ihmisten sääliä. Jos hänen luoksensa väliin tulikin rikkaita naisia, jotka olivat lääkäriltä kuulleet tuosta surkuteltavasta, lujaluontoisesta vaimosta, niin niistä tuntui, nähdessään hänen asuntonsa, siltä kuin hän ei olisikaan ollut niin tarvitsevainen kuin muut. Huone, jossa hän asui, oli — jo siitäkin syystä että se oli melkein tyhjä — aina järjestyksessä ja myöskin siisti, vaikka siinä elosteli seitsemän lasta; värillinen madonnankuva, joka hänelle oli jäänyt entisiltä paremmilta ajoilta, oli kesällä usein koristettu kukilla, joita hänelle oli antanut joku torivaimo tai puutarhuri tai kukkivissa puutarhoissa leikkivät onnelliset lapset. "Olisin muutoin ennen kuollut lapsineni nälkään", sanoi hän, "kuin kerjännyt. Mutta minua ei koskaan ole hävettänyt kerjätä kukkia. En voinut antaa lapsilleni leikkikaluja, muuta kuin mitä itse voin valmistaa puusta, pahvista tai vanhasta vaatteesta, mutta he tyytyivät kukkiin, ja siksi heidän täytyi saada kukkia, vaikka minun sitten olisi täytynyt niitä varastaa. Mutta", lisäsi hän hymyillen, "niin pahoja eivät ihmiset ole; olen aina tavannut sellaisia, jotka ovat antaneet minulle kukkia."

Kun nyt ihmisystävät, jotka — kuten minä itsekin — aina pelkäävät tuhlaavansa hyviä töitänsä, näkivät tuon puhtaan huoneen kukkavihkoineen, ja kun he sitten vielä joutuivat keskusteluun Farfallan kanssa, jolla aina oli iloinen ilme kasvoillaan ja leikkipuheita kielellään, eivät he oikein uskoneet hänen tilaansa niin kovin kurjaksi. "Kyllähän minä sen huomasin", sanoi hän minulle, "mutta minun oli kerran kaikkiaan mahdotonta koettaa herättää sääliä. Vaikka olisin ollut menehtymäisilläni kurjuuteen, niin minusta tuntui maailma kirkastuvan ja tilani kävi siedettävämmäksi, kun vain näin ystävällisiä ihmisiä ja voin puhella heidän kanssansa; aivan tahtomattani pyörähteli kieleltäni leikillisiä kokkapuheita, jotka panivat itsenikin nauramaan." Siksi, sanoi hän, oli hän ollut miehille mieleen, ja häntä olivat tavotelleet monet, sekä hänen omaan säätyynsä kuuluvat että ylhäiset; mutta vaikka hän silloin vielä oli nuori, ei hänessä koskaan ollut herännyt halua noudattaa heidän tahtoansa. Väliin oli tapahtunut, että joku oli häneen erityisesti ihastunut ja tarjosi hänelle rahasummaa, joka olisi pitkiksi ajoiksi poistanut suurimman puutteen; silloin vei hän ihailijan huoneeseensa, asetti seitsemän lastansa pituuden mukaan riviin hänen eteensä ja sanoi: "Ettekö usko, että näissä jo on minulle kylliksi?" Silloin täytyi toisen nauraa, pudistella sydämellisesti hänen kättänsä ja jättää hänet rauhaan. Jos hän vaikka olisi saattanut mennä uusiin naimisiinkin, sanoi hän, niin hän olisi sitä tehnyt; hänen kokemuksensa olivat tuottaneet hänelle sen mielipiteen, että niiden avioliitot, jotka elävät suuressa köyhyydessä, harvoin ovat onnellisia, ja sitä hän ei ainakaan olisi voinut uskoa, että kukaan mies ottaisi elättääksensä seitsemää vierasta lasta.

Ettei miehillä ollut todellakaan ollut suurta vaikutusvaltaa häneen nähden, sen voi huomata hänen kasvoistaankin, joiden tarmoa, selväjärkisyyttä ja siveyttä kuvastava ilme erotti hänet useimmista muista kansannaisista. Kuinka paljon kurjuutta, vaivaa, hätää ja salattua tuskaa olikaan Farfallan täytynyt kestää, kun ne olivat voineet käydä noin riutuneiksi! Sillä tuskinpa seitsenkymmenvuotiaankaan kasvot olisivat voineet olla sen ryppyisemmät, valjummat, kuihtuneemmat, ja hän oli vasta viidenkymmenen tienoilla. Hänen varteensa vain ei hävitystyö ollut ulottunut; joskaan se ei näyttänyt nuorekkaalta, oli se kumminkin notkean, voimakkaan, murtumattoman näköinen. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeita ja tarmokkaita ja näppäriä, ja liikkuminen näytti tuottavan hänelle huvia; kuinka paljon hän kumartuikin tai nosteli ja kantoi, ei se näyttänyt häntä rasittavan, — olivatpa hänen liikkeensä miellyttäviäkin. Mutta ei hänen kasvojensakaan kukoistus ollut hävinnyt aivan jäljettömiin: kuten kerrotaan muutamista pyhimyksistä, että Jesuksen kasvot kuvastuivat heidän kasvoillansa, niin näytti minusta, ainakin väliin, hänen vanhojen, riutuneitten kasvonpiirteittensä takaa hohtavan esiin hänen nuoruudenmuotonsa suurine, vilpittömine, levollisine silmineen ja kapeine huulineen, jotka eivät olleet mitenkään hurmaavia, vaan joiden sydämellisen, hyväntahtoisen, ystävällisen hymyilyn täytyi miellyttää jokaista. Minusta oli yleensäkin lohdullista nähdä, että se, mikä tuossa muinoisessa nuoruudenkukoistuksessa oli ollut hienointa, jalointa, kumminkin oli vielä jäljellä, ei oikeastaan silmin nähtävänä, vaan salaperäisesti tuntoon vaikuttavana; se ehkä myöskin ilmenisi tuossa taivaallisessa ruumiissa, joka raamatunsanan mukaan iäisyyden valtakunnassa on sielumme asuntona. Ei hänen hampaattomuutensakaan sanottavasti häirinnyt hänen muotonsa kaunista sopusuhtaa, joka loi hänen kasvoillensa levollisuuden, mielenrauhan ja ylevyyden leiman; mutta tuonkin ilmeen huomasi tosin vain se, joka häntä kauan tarkasteli hellästi tutkivin silmäyksin.

Kysyin eikö hän sitten ollut enää koskaan kuullut mitään miehestään. Oli kyllä, hän oli sattumalta saanut tietää, millä paikkakunnalla hän oleskeli Amerikassa; hänen tyttärensä Nanni, joka oli syntynyt maailmaan kahta kuukautta liian aikaiseen ja aina oli pysynyt hentona ja nukkemaisena, oli siihen aikaan ollut kymmenvuotias, ja hän ei ollut jättänyt äitiä rauhaan, ennenkuin tämä lupasi että hän saisi kirjoittaa isälle, johon lapsukaisen ajatukset alati olivat kiintyneet, ja lähettää hänelle valokuvansa. "Kuinka meidän täytyikään säästää ja nähdä puutetta, että hän voisi otattaa valokuvan", sanoi Farfalla. "Ja kun ei tullut vastausta ja hän viikkomääriä öisin nyyhkytteli vuoteellansa, niin kykenin tuskin häntä lohduttamaan, sillä hän oli saattanut minussakin toivon hereille."

"Mutta tuo ihminenhän oli eläintä pahempi", huudahdin kiukustuneena, "kun ei hän rakastanut lapsiansa. Kuinka te voitte mennä naimisiin sellaisen ilkiön kanssa?"

Hän vastasi samaan maltikkaaseen tapaan, jota jo ennen olin ihaillut, ikäänkuin olisi puhunut hänelle vieraasta asiasta: "Ei hän ollut niin huono, kuin te arvelette, mutta hän rakasti liiaksi iloa, ja siitä koitui kaikki onnettomuus. Iloista elämöimistä hän kaipasi, hiljainen, rauhaisa kotielämä ei häntä tyydyttänyt. Melua ja äänekästä naurua hän tahtoi kuulla, tahtoi nähdä paljon ihmisiä läheisyydessään, ja viiniä täytyi myöskin runsaasti olla tarjolla, ja mieluimmin hänen kustannuksellaan. Hän tuhlasi nimittäin mielellään rahaa, mutta ei hiljaisuudessa perheensä hyväksi, vaan niin että se kilisi ja kalahteli. Lasten kanssa hän myöskin leikki kernaasti, kun oli juhlapäivä ja hän voi esiintyä pyhänä Nikolauksena tai joulu-ukkona tai muutoin oli kovaa mellakkaa. Olisittepa vain nähnyt, kuinka hänen kasvonsa silloin loistivat ja kuinka hänen naurunsa kajahteli, — melkein liiankin helakasti meidän pienessä asunnossamme. Mutta kuten tiennette eivät lapset siedä paljoa tuollaista hillitöntä riemastelua, heidän pikku sydämensä käy helposti liian täydeksi ja vuotaa ylitse, ja itku tulee pitkästä ilosta. Mutta itkua ja parkua mieheni ei lainkaan voinut sietää ja sitäkin vähemmän sairautta ja puutetta ja alakuloisuutta; jos hän näki sellaista, kääntyi hän ovelta takaisin, meni juomalaan ja joi viiniä, kunnes oli kokonaan unohtanut kaiken alakuloisuuden. Sitten hän piti hauskoja päiviä, oli vuorokausia poissa kotoa, ja kuta kauemmin tuota menoa jatkui, sen vaikeampaa hänestä oli palata kotiin. Kun hätämme vain kasvamistaan kasvoi ja meidän seuramme hänestä kävi yhä ikävämmäksi, tuli hän aina harvemmin kotiin ja lopuksi ei ollenkaan, — eikä se enää minua suuresti hämmästyttänyt."

Minä sanoin: "Tuollainen iloisuus on pahasta. Hän oli minun mielestäni kuin pahasisuinen pojan nulikka, joka huvikseen lyö lasta ja raivostuu, kun se alkaa parkua, ja lyö yhä kovemmin. Jos hän olisi pitänyt parempaa huolta perheestään, niin ei kotona olisi ollut niin surkeata, eikä hänen olisi tarvinnut lähteä sieltä." Farfalla nauroi, mutta ei näyttänyt olevan samaa mieltä kuin minä. "Olihan se minunkin syyni", sanoi hän. "Kun hän alkoi seurustella muiden naisten kanssa, varoittivat hänen toverinsa minua ja kohottivat minua vaatimaan häntä tilille teoistansa. Mutta en minä voinut sitä tehdä; päinvastoin koetin salata että tiesin siitä mitään, enkä koskaan kysynyt häneltä, missä hän oli ollut ja mitä toimiskellut. Ehkä olisi käynyt toisin, jos hänen olisi täytynyt pelätä valituksiani ja nuhteitani. Mutta en olisi kumminkaan voinut mitään siihen, mikä hänestä oli kaikkein vastenmielisintä, nimittäin että meille melkein joka vuosi syntyi lapsi. Koetin aina pitää häneltä tilani salassa niin kauan kuin suinkin, osaksi siksi etten tarvitsisi kuulla hänen haukkumisiansa ja kiroilemisiansa, osaksi myös siksi että häpesin, — sillä häpesin ikäänkuin olisin tehnyt jotakin pahaa, enkä koskaan tullut ajatelleeksi ettei syy oikeastaan ollut minun." Hän nauroi noin sanoessaan, mutta ei katkerasti, vaan säveästi, kuten se, joka nauraa viattomalla nuoruudenhulluudelleen.

En tiennyt oikein pitikö minun harmistua tuollaisesta mielenlaadusta vai ihailla sitä, ja katselin ihmeissäni hänen lempeitä mutta tarmokkaita kasvojansa. "Ettekö te sitten koskaan ollut loukkaantunut, vihastunut, raivoissanne?" kysyin minä. "Eikö teitä haluttanut sanoa: 'Vihaan sinua, inhottava olento?' Ettekö halunnut häntä lyödä, kuristaa kuoliaaksi?" "Mitä minua halutti tehdä", sanoi hän nauraen, "en tiedä niin tarkoin; mutta ainakaan en tehnyt mitään tuosta kaikesta, — en nuhdellut enkä lyönyt. Ennen kaikkea koetin karttaa riitaa, sillä minun luontoni on sellainen, etten voi sietää epäsopua ja kinailua. Kun hän lapsia haukkui tai potkaisi heitä, silloin puolustin heitä ja pyysin häntä menemään pois kotoa pahaa tuultaan haihduttamaan."