Ei ollut ketään, joka olisi puolustanut häntä tuota hirviötä vastaan tai edes ottanut osaa hänen huoliinsa. Eivät edes hänen omaisensakaan hänestä välittäneet. Hänen äitinsä, joka uhkui oikeudentuntoa, jumalanpelkoa, siveyttä ja muita hyveitä ja periaatteita, ei ollut voinut antaa anteeksi tyttärellensä, että tämä meni naimisiin vasten hänen tahtoansa, ja iloitsi salaa nähdessään ennustuksiensa käyvän toteen. Jos Farfalla olisi tehnyt jotakin pakottaaksensa miehensä täyttämään velvollisuutensa, olisi valitellut tilaansa ja tuon tuostakin nimenomaan maininnut äidin olleen oikeassa, silloin olisi tämä ehkä heltynyt; sanatonna kärsivän lapsensa ylpeätä uljuutta hän ei ymmärtänyt pitää arvossa. Kun Farfalla joskus nöyrästi valitti sitä että äiti kävi vain hänen sisarensa eikä koskaan hänen luonansa, vastasi äiti, että sisarella oli vain kaksi lasta ja Farfallalla seitsemän, ja hänestä olisi käynyt liian kalliiksi hankkia niille kaikille tuomisia; sitä hän ei ajatellut että juuri heille olisi ollut syytä antaa jotakin, ja että he olisivat iloinneet oivasta leipäpalastakin, he kun eivät koskaan saaneet syödä kylliksensä. Itse teossa johtui hänen menettelynsä siitä, että toinen sisar oli hyvissä varoissa ja äiti käytti sitä eduksensa, jota vastoin hän tietysti ei voinut mitenkään toivoa hyötyvänsä onnettomasta Farfallasta.

Farfallan sisar oli naimisissa erään hänen miehensä toverin kanssa, joka ensin oli kosinut häntä, mutta jonka hän oli hylännyt, katsoen häntä mitättömäksi, kuivaksi ja jo vähän vanhahkoksi. Hän tyytyi sitten hänen sisareensa ja osotti olevansa erinomaisen ahkera ja säästäväinen ihminen, ja vähitellen hän kokosi sievoisen varallisuuden. Noiden ihmisten olisi ollut helppo auttaa Farfallaa, mutta sisarta kiusoitti yhä vieläkin se, että hänen miehensä oikeastaan oli pitänyt Farfallasta, ja mies taaskin samasta syystä pelkäsi kiihottavansa vaimonsa mustasukkaisuutta, jos osottautuisi kovin osanottavaiseksi. Kumminkin he kernaasti näkivät Farfallan luonansa, sillä voivathan he hänelle havainnollisella tavalla osottaa, kuinka ahkeruus ja säntillisyys ja vaatimattomuus saa palkkansa, jota vastoin kevytmielisyys vie turmioon. Kun Farfalla myöskin oli harvinaisen toimelias ja kätevä, hyväntahtoinen ja käytännöllinen, teettivät he hänellä jonkun aikaa kaikki kotiaskareensa ja antoivat hänelle korvaukseksi ruuan ja vanhoja vaatteita, rikkinäisiä leluja, lyhyesti sanoen kaikkea, mitä eivät enää voineet käyttää. Ei hän silloin ollut tullut ajatelleeksi, kumpiko heistä oikeastaan enemmän hyötyi toisestaan; mutta se loukkasi häntä, että hänen sisarensa salasi tuttaviltaan heidän sukulaisuutensa ja esitti hänet heille palvelijana. Kun Farfalla sitten kuuli että hänen lankonsa ja sisarensa kerran olivat valittaneet pelkäävänsä, että tuo huonosti puettu sisar saattaisi heille häpeätä, ei hän enää mennyt heille, vaan haki työtä muualta. Hänen sisarensa nuhteli nyt häntä kiivaasti siitä, että hän oli antautunut noiden alhaisten työläisnaisten joukkoon, jotka istuskelivat kirkonrappusilla odottamassa, että joku tulisi palkkaamaan heidät työhön, ja lapsiansa, jotka olivat hyvin kiintyneet tätiin, käski sisar kääntämään päänsä toisaanne, kun Farfalla tulisi vastaan, niin ettei heidän tarvitsisi tervehtiä häntä.

Tähän saakka oli Farfalla puhunut äidistään ja sisarestaan säyseästi hymyillen, ikäänkuin he olisivat olleet sääliteltäviä, maailman tyhmyyden ja turhamaisuuden sokaisemia ihmisiä; mutta tuo, mitä hän viimeksi kertoi, saattoi hänen huulillensa surumielisen ilmeen ja hänen kasvojensa rypyt synkän syviksi. "Sen jälkeen en enää kulkenut sitä tietä, jota lapset menivät kouluun", sanoi hän.

'Oi sinua', ajattelin minä, 'enkelit vielä kumartavat sinua ja kantavat sinua käsillään ja kirkastavat rakasta, vanhaa väsynyttä päätäsi kultaisella päivänpaisteella. Ja niinhän on jo nytkin! Ovathan pahimmassakin hädässäsi lapsesi sinua ympäröineet ja hymyilleet sinulle, ja lastesi lasten säteilevistä silmistä kohtaavat sinua jälleen enkelein katseet!'

Kolme hänen lapsistansa oli vieraalla maalla, eivätkä he vielä olleet voineet käydä häntä tervehtimässä, vaikkei heidän toimeentulonsa ollutkaan aivan huono. Minua ihmetytti että hän, vaikka niin nuorena oli jäänyt yksin pitämään huolta lapsistaan ja oli ollut pakotettu olemaan työssä kodin ulkopuolella, kumminkin oli voinut kasvattaa lapsensa kunnon ihmisiksi, ja kysyin, oliko hänen täytynyt olla kovin ankara. Ei hän ollut lyönyt heitä, sanoi hän, muuta kuin yhden ainoan kerran yhtä heistä, nimittäin Carmeloa, esikoistaan, joka oli saanut nauttia hyvistä päivistä enemmän kuin muut, mutta sitten myöskin sai kovinta kokea. Kun äiti oli poissa kotoa, täytyi hänen pitää silmällä pienempiä sisaruksiaan, varustella heille maitopullot ja valmistaa keitot, syötellä, pestä ja pyyhkiä heitä, kannella heitä — sanalla sanoen, pitää heistä huolta joka suhteessa. Vaikka hän tietysti olisi mieluummin mellastellut ulkona ikäistensä kanssa, ei hän kumminkaan valittanut koskaan, koska käsitti ettei voinut olla toisin, ja hän sitä paitsi oli terve ja voimakas sekä hyväntahtoinen ja taipuisa holhoamaan heikkoja ja avuttomia, niin lapsia kuin eläimiäkin, ja myös kernaasti leikiskeli niiden kanssa. Mutta sen suurempi oli Farfallan hämmästys ja kauhistus, kun poika eräänä päivänä oli kadonnut, jättämättä mitään tietoa olopaikastaan. Farfalla haki häntä koko päivän ja yön, ja hänen tuskansa lisääntyi lisääntymistään, kunnes vihdoin eräs vaimo, joka vuorilta päin tuli tuomaan maitoa kaupunkiin, toi hänet kotiin. Tämän huomio oli kiintynyt nälästä nääntymäisillään olevaan sievään poikaan; hän oli kysynyt häneltä, minne hän oli matkalla, ja saatuaan kuulla hänen aikovan metsään ruvetakseen ryöväriksi, arvasi hän millä kannalla asiat olivat eikä jättänyt häntä rauhaan, ennenkuin sai hänet taivutetuksi tulemaan mukaansa. "Niin iloissani kuin olinkin saadessani hänet takaisin, kuritin häntä kumminkin", sanoi Farfalla, "sillä kuin salamanisku sattui mieleeni ajatus, että hänestä ehkä täyttä totta vielä voisi tulla ryöväri tai jotain vielä pahempaa; sellaista on Vanhassakaupungissa saanut kokea monikin äiti, jonka olosuhteet ovat olleet paremmat kuin minun."

Muutoin eivät hänen lapsensa olleet tuottaneet hänelle mitään ikävyyksiä, lukuunottamatta lapsenluontoon kuuluvasta rajuudesta ja itsepintaisuudesta johtuvia. Tyttäret, joista vanhimmat nyt olivat vieraalla maalla naimisissa, olivat varakasten naisten toimesta joutuneet kasvatettaviksi luostareihin, missä tosin eivät olleet oppineet paljon muuta kuin valmistamaan käsitöitä, mutta olivat tottuneet hyviin tapoihin ja saaneet sievän käytöksen. Odotettiinpa pikku Nannin saavan "hyveenpalkinnonkin". Siten nimitettiin muutaman sadan guldenin suuruista rahamäärää, joka vuosittain annettiin erään kaupunginisän jälkeenjättämästä lahjoituksesta myötäjäisiksi jollekin käytökseltänsä nuhteettomalle köyhälle tytölle. Tuollaista nuhteettomuutta ei hevillä tavannut Vanhassakaupungissa, jossa useimmilla tytöillä jo kuudentoistavuotiaina oli rakastelija ja lapsi, ja minusta tuntui siltä kuin ei myöskään Farfallan vanhemmilla tyttärillä olisi ollut syytä vaatia itselleen hyveenpalkintoa. Toimelias Farfalla oli nyt käynyt kaikkein luona, joista asian ratkaisu riippui, puhumassa tyttärensä puolesta, ja hänelle oli annettu ystävällisiä lupauksia, joten voitiin jokseenkin varmasti odottaa tuon toiveen toteutuvan. Nannin sulhanen, hyvä, hiljainen mies, oli lämmittäjänä eräässä suuressa Intiaan saakka kulkevassa laivassa eikä voinut oleskella kaupungissa kuin aina muutaman päivän vain. Kaiken muun lisäksi sanoi Farfalla nyt vielä menevänsä pyhälle vuorelle, laskeaksensa asian neitsyt Marian sydämelle; jos Nanni saisi hyveenpalkinnon, voisi hän mennä naimisiin ja laittaa kuntoon talouden, ja kun miehellä oli hyvä ansio ja hän oli säästäväinen, olisi heidän toimeentulonsa turvattu.

Huomautin nyt että Jumala kumminkin palkitsee uskollisuuden velvollisuuksien täyttämisessä, ja että Farfalla varmaankin vielä saisi nauttia työnsä hedelmistä. Surumielisesti hymyillen hän katsoi minuun ja lausui: "Ei, Jumala ei rakasta köyhiä. Kaiken ikäni minun täytyy olla kovassa työssä ja kärsiä puutetta, ja kun en enää jaksa tehdä työtä, joudun vaivaishuoneeseen päättämään päiväni. Enkä ole kumminkaan koskaan ehdon tahdon tehnyt pahaa, — en ainakaan enemmän kuin tuhannet muut, jotka kaiken ikänsä elävät onnellisina."

Kun nyt olin ottanut toimekseni esiintyä Jumalan puolustajana, saarnasin edelleen jotenkin tähän tapaan: "Eihän onni ole pääasia, ei ainakaan sellainen onni, jota te tarkoitatte. Se on tärkeintä, että kehitymme täydellisyyttä kohden, ja usein hätä ja taistelut ja vaivat ovat paljoa hyödyllisempiä, kuin tuo niinkutsuttu onni, joka ei ole minkään arvoinen. Jos tahtoo käsittää Jumalan ohjauksen, niin täytyy siis ymmärtää että hän enin rakastaa juuri niitä, joiden tielle on asettanut runsaasti kivimöhkäleitä ja orjantappurapensaita raivattavaksi pois." Lopuksi kysyin, eikö häntä koskaan ollut vallannut iloinen onnentunne, katsellessaan lapsiaan, jotka yksin, ilman Jumalan ja ihmisten apua, oli elättänyt ja kasvattanut terveiksi kunnon ihmisiksi.

Puhuessani oli hän katsonut minuun tarkkaavasti, ja aivan ensi kerran näin hänen vilpittömissä, kirkkaissa silmissään haaveellisen katseen. "Minulla ei ole koskaan ollut aikaa miettiä, olenko onnellinen vai onneton", sanoi hän. "Siitä saakka kuin jouduin köyhyyteen, on elatuksen hankinta lapsille antanut minulle niin paljon ajattelemisen aihetta, etten ole ehtinyt tarkastella omaa tilaani. Ja se onkin hyvä. Jos minulla siihen ollut siihen aikaa, niin en ehkä olisi voinut ollakaan niin iloinen kuin nyt näette minun olevan. Siksi en myöskään mene, kuten muut, koskaan kirkkoon rukoilemaan. Muistan niin selvästi kuin se olisi ollut eilen, kuinka kerran iltahämärissä työstä palatessani menin kirkkoon. Oli maaliskuu, ja ilma oli ensi kerran talven jälkeen keveä ja lenseä, ja se saattoi minut ehdottomasti hiljentämään kulkuani. Silloin kuulin avoimesta ovesta hiljaista urkujensoittoa ja menin sisään. Ovesta astuessani ajattelin vielä: 'Ehdinköhän vielä pestä Riccardon vaatteet? Ovatkohan ne huomisaamuna jo kuivat? Mahtaisinkohan saada naapurin vaimolta vähän hehkuvia hiiliä, keittääkseni munan Riccardolle? Riittävätköhän rahani koroiksi panttilainaajalle, jos ostan tuoreita munia?' — Tuolla tavalla minä näet lasken ja tuumin päivät pitkät ja väliin yöllä unessakin. Mutta kun polvistuin puolipimeässä sivukomerossa ristin juurella seisovan madonnan eteen, pysähtyi tuo ajatuksenjuoksu äkkiä, aivan huomaamattani, ja minusta tuntui siltä kuin sisimmässäni olisi auennut ovi, jota muulloin aina olin pitänyt lukittuna, ja siitä tunki nyt esiin joukko mietteitä ja mielikuvia ja muistoja. Kaikki ne olivat minulle ennestään tuttuja, mutta ainainen kiire ja mielenahdistus oli estänyt minua kiinnittämästä niihin huomiota. Näin edessäni, kuinka synnytettyäni nuorimman lapseni puoleksi tiedotonna nousin sitä pesemään ja kapaloimaan, kuinka seuraavana aamuna näännyksissä, nälkäisenä ja hylättynä keitin paksua jauhopuuroa itselleni ja lapsille; sitten tulivat oikeudenpalvelijat vaatimaan minulta panttia mieheni veloista, ja minua hävetti, kun he näkivät minut makaamassa tuossa siivoamattomassa huoneessa. Sitten menin pyytämään Gradellalta lainaa, ja hän istui edessään lautasellinen hyvää höyryävää lientä, ja minä ajattelin yhtä mittaa: 'Jospa hän toki antaisi minulle lusikallisen, yhden ainoan lusikallisen!' — sillä voin pahoin nälästä. Mutta hän tyhjensi hitaasti silmieni edessä tuon täyden lautasen, minulle tarjoamatta. — Olin vielä näkevinäni Riccardon pienenä, kuinka hänen turpeat, kalpeat poskensa hieman punastuivat ilosta, kun minä tulin kotiin, kuinka hän kurotti kätensä minua kohden ja hänen silmiinsä herahtivat suuret kyynelkarpaleet ja hänen pieni suunsa alkoi vavista, kun hän näki etten tuonut hänelle mitään muassani, — ja kuinka hän sitten pelkästä voimattomuudesta nukahti, kun laskin hänet rinnoilleni, joissa ei ollut enää tippaakaan maitoa. Selvään olin vieläkin kuulevinani heikon, mielihyvää ilmaisevan äänen, jonka hän päästi, kun tarjosin hänelle tuota tyhjää rintaa, ja näin kiitollisen katseen, jonka hän minuun loi. Näin myöskin itseni kulkemassa ihmeen ihanan puiston ohitse, jossa nuori äiti, yllään höllä valkoinen puku, lepäsi päivänpaisteisella nurmikolla ja kaksi tai kolme kirjailtuihin paitoihin puettua pienokaista riemuiten mellasteli hänen ympärillään. Ja nyt vasta, pitkien aikojen kuluttua, tuli mieleeni joukko ajatuksia, joita ei silloin ollut pälkähtänyt päähäni: 'Miksi minä en koskaan ole saanut pukea lasteni päälle kauniita uusia vaatteita, niin kilttiä ja sieviä kuin he olivatkin? Miksi en koskaan ole saanut naureskella ja leikkiä heidän kanssansa? Miksi en yhtenäkään ainoana, aamuna ole saanut nukkua kyllikseni ja jäädä heidän kanssansa lepäämään, miksi minun täytyi joka ikinen aamu ennen päivänkoittoa lähteä kotoa ja jättää pienokaiseni, vaikka he unesta heräten kurottivat käsivartensa minua kohden ja huusivat itkien: elä mene luotamme!?' — Kaikki nuo kuvat ja ajatukset seurasivat toisiaan mitä suurimmalla nopeudella, ja yhä enemmän alkoi mieltäni ahdistaa, ikäänkuin minua olisi uhannut suuri vaara. Minua halutti itkeä, mutta samalla minusta tuntui siltä, että jos alkaisin itkeä, niin en voisi lakata ennenkuin olisin itkenyt itseni kuoliaaksi, ja minun täytyi kiiruhtaa ulos. Kun sitten ulkona katseeni sattuivat tornikelloon ja näin kuinka myöhäistä jo oli, ja tulin ajatelleeksi etten ehkä enää saisi tavata vaimoa, jolta tavallisesti ostin munia, ja että tuskin enää ehtisin sinä iltana pestä vaatteita, silloin haihtuivat äkkiä kaikki nuo kuvat, jotka olivat saattaneet mieleni rauhattomaksi, ja minun oli parempi olla."

Niin, niin kerrassaan olivat nuo muistot haihtuneet hänen mielestänsä, ettei hän ollut ajatellut koko asiaa ennenkuin nyt kun minun puheeni muistutti häntä siitä ja hän kertoi siitä minulle. Varsinkin sen jälkeen oli minun mahdoton käsittää, kuinka ensi silmäyksellä en ollut nähnyt hänessä muuta kuin mitättömän, ruman vanhan naisen ja huomannut hänen katseessaan vain samaa vilpittömyyttä ja tyyntä ilomielisyyttä kuin hänen kasvoillaankin. Kun tarkasti noita silmiä kauemmin, niin tuntui pikemmin siltä, kuin kasvot olisivat olleet vain naamari, jonka takaa ne katselivat esiin, kuin ne olisivat olleet kaksi itsenäistä olentoa, jotka puhuivat omaa kieltänsä. 'Meillä ei ole koskaan ollut aikaa itkeä', sanoivat ne, 'ei koskaan aikaa nukkua! Milloinka saamme itkeä kylliksemme? Milloin paneudut hautaan, että saisimme nukkua kylliksemme?' Kaikkein syvimmällä noissa levollisissa ja kirkkaissa silmissä näki, kun silmäili niihin kauan, aina tukahdutetun, aina tyydyttämättömän unen ja kyynelten kaihoamisen.