Mutta siitä huolimatta ei häneltä kuitenkaan kokonaan puuttunut elämänhalua, ja unelma, jota hän salasi itseltäänkin, nimittäin että jollakin tavalla, hänen lastensa tai hänen kadonneen miehensä kautta, onni vielä voisi hänelle koittaa, auttoi häntä kestämään jokapäiväisiä vaivojansa. Varsinkin erästä seikkaa hän odotti yhtä hartaasti kuin nääntymäisillään oleva matkamies odottaa keidasta tai majataloa, jossa voi heittää matkarepun olaltaan ja levähtää, — nimittäin Riccardon kuolemaa. Siihen pysähtyivät aina hänen ajatuksensa, sitä seuraisi taivaallisen levon ja huolettomuuden aika. Mutta noista tunteista huolimatta hän teki kaiken voitavansa, haluttaisi sanoa enemmän kuin voi, vahvistaaksensa Riccardon heikkoa henkeä ja pidentääksensä hänen elämäänsä.

IV

Tuota Vanhassakaupungissa sijaitsevaa taloani nimitettiin pyhän Antoniuksen taloksi, koska sen oven yläpuolella oli mainittua pyhimystä esittävä koristus, kuten sanottiin alkuaan kahdenneltatoista vuosisadalta. Oli kumminkin helppo huomata että se oli tuskin kahtakaan sataa vuotta vanha ja syntynyt jesuiittityylin vallitessa; sitä todisti sekä pyhimyksen että hänen jalkoihinsa painautuvan karitsan asennossa ja ilmeessä kuvastuva liioiteltu hartaus ja pyhimyksen oikealla käsivarrella istuvan Jesus-lapsen teeskennelty suloisuus; vasemmassa kädessään oli Antoniuksella solakka, hempeästi nuokkuva lilja. Mutta juuri tuo ylenmääräinen tunteellisuus viehätti kansan lapsellista mieltä, ja kirjavine kukkineen, joilla kuva melkein aina oli runsaasti koristettu, vaikuttikin se hieman miellyttävästi tumman muurin rinnalla. Ettei kukkia koskaan puuttunut, johtui siitä, että tuo erityisen runsasarmoinen pyhimys oli yleisesti suosittu. Erittäinkin piti Riccardo huolta siitä, että sillä oli niitä yltäkyllin; Farfalla sanoikin etupäässä poikansa tähden muuttaneensa tuohon taloon, jonka tunnus tätä niin viehätti. 'Kenties tuottaa pyhä Antonius meille onnea', oli hän ajatellut, kun Riccardo ahdisteli häntä pyynnöillään, 'voimmehan koettaa!' Ja niin he olivat jo vuosikausia olleet vuokralaisiani, eikä pyhimys ollut vieläkään palkinnut heidän luottamustaan — eikä Riccardo väsynyt häntä kukittamasta. Hän kertoi minulle itse, mistä syystä hän erityisesti rakasti pyhää Antoniusta, nimittäin siksi että hän pikemmin oli ollut eläinten kuin ihmisten pyhimys. "Ihmiset eivät välittäneet hänestä, Vaan nauroivat hänelle", sanoi hän, "mutta eläimet juoksivat hänen jälkeensä, — eivätkä ainoastaan karitsat ja koirat ja muut kotieläimet, vaan myöskin metsänelävät, — viisaat, nopsaliikkeiset ketut ja sukkelat jänikset; yksin pienet käärmeetkin kohottautuivat, pystyyn ja lekuttivat mielihyvästä kieltänsä hänen lähestyessänsä. Ja kun hän kulki merenrannalla, kokoontuivat kalat, rapisuttivat kiiltäviä suomujansa ja aukoivat pyöreätä suutansa, ikäänkuin hänen sanansa olisivat olleet ravintoa. Heille hän näet kertoi sydämensä ylevät ajatukset, joita ihmiset eivät ymmärtäneet." Samaten kuvaili Riccardo innolla, kuinka Jesuslapsi, nähdessään pyhimyksen ylenpalttisen rakkauden, oli laskeutunut hänen syliinsä. Riccardo rakasti nimittäin itse lapsia ja eläimiä yli kaiken ja ne samaten häntä. "Ei ole Vanhassakaupungissa ainoatakaan lasta", sanoi Farfalla, "joka ei häntä tuntisi ja rakastaisi. Kun hän illoin istuu kaivon luona, soittaa harmonikkaa ja laulaa: 'tuu, ystävän', tuu tanssimaan!' Niiloin he paukuttavat käsiään ja hyppelevät hänen ympärillään eivätkä tahdo erota hänestä, niin että vanhempain usein yön tullessa täytyy väkisin viedä heidät sisään."

Aivan pienenä oli Riccardo alinomaa itkenyt ja tuottanut äidilleen enemmän vaivaa kuin kukaan muu lapsista. Mutta töin tuskin hän oli alkanut jotain ymmärtää, kun asiat kerrassaan muuttuivat. Silloin oli näet äiti ostanut hänelle kauniin keltaisen kanarialinnun ja ripustanut sen häkin hänen vuoteensa yläpuolelle, ja lintunen saattoi hänet unohtamaan kaiken mikä häntä vaivasikin. Ei hän näyttänyt koskaan väsyvän katselemasta sitä, kuinka se hyppi toiselta puikolta toiselle, ja hän säisti heikolla äänellään pienen laulajan liverryksiä ja helkytyksiä, niin että todella näytti siltä kuin he olisivat jutelleet keskenänsä.

'Niin me teimmekin', sanoi Riccardo, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa kirkkaammin; 'en muista enää mistä me keskustelimme, mutta kyselin siltä kaikenmoista ja se vastasi minulle. Ymmärsin myös kaikki sen laulut, ja minulle on jäänyt muistiin yksi niistä, joka oli tällainen:

Kultaa siipen' välkkyy,
Kultaa laulun' helkkyy,
Kultaa, kultaa syömmen' on!

Ja minä kuvailin mielessäni sen sydäntä pienen auringonkukan kaltaiseksi, ja kun se lauloi, olin näkevinäni, kuinka nuo lukemattomat keltaiset kukkalehdet värisivät sen rinnassa.

Nyt oli Riccardolla huonetoverina oleanderi, joka ulottui melkein lakeen, ja kerttu ja sirkka, jotka asustivat Carmelon niille valmistamissa häkeissä. Kissa hänellä myöskin oli ollut, vaan sen oli äskettäin myrkyttänyt eräs naapureista, jolta se oli varastanut makkaran. Tuon kissan hengen oli Riccardo kerran pelastanut, kun lapsijoukko, joka oli kokoontunut talon edustalla olevan kaivon luo, oli aikonut huvikseen hirttää sen. Farfalla kertoi että hän oli kompuroinut, ettei tulisi liian myöhään, kainalosauvoilleen niin nopeasti jyrkkiä portaita alas, että helposti olisi voinut pudota niin että olisi kuollut. Hän oli sitten ruokkinut pelastettua kissaa, joka oli pienen pieni ja kurjan laiha, huolellisesti kuin pientä lasta, niin että se vähitellen kävi pyöreäksi, sileäksi ja kiiltäväksi. He olivat olleet keskenään hyvät ystävät ja toverit, ja, tuntiessaan myrkyn vaikutusta oli uskollinen kissa, jännittäen viimeiset voimansa, hiipinyt Riccardon luo, kuollaksensa hänen sylissänsä.

Ajan pitkään huomasin että helläsydäminen Riccardo, joka olisi ollut valmis itse näkemään nälkää, voidaksensa leivällänsä ravita nälkäisiä varpusia tai köyhää lasta, ja yleensä oli lapsellisen vaatimaton, kumminkin äitiänsä kohtaan esiintyä vallan vaateliaana. Hänen pukunsa oli varsin huono, mutta siihen hän kumminkin tyytyi, käsittäen ettei asia ollut autettavissa; mutta pilkkuja ei siinä olisi saanut olla eikä olletikaan paikkoja toisenlaisesta kankaasta. Mutta kun hänen täytyi käyttää samaa pukua vuosimääriä ja se aina varsin pian meni rikki siitä paikasta, jota kainalosauva hankasi, niin nuo seikat eivät olleet kartettavissa. Tiukka oli hän ruokaankin nähden, jossa aina keksi jotakin moitittavaa, ehkä siitäkin syystä, että oli liian heikko, voidaksensa sietää hyvin mitään ruokaa. Huoneen siisteyden suhteen oli hänellä myös kovin ankarat vaatimukset, joita kumminkin oli ylen vaikea täyttää siellä asustelevain holhoeläinten takia. Niinä päivinä, jolloin hän voi paremmin, siisti, pesi ja keitti hän itse innolla ja taidolla, mutta voidessaan huonommin — ja sellaisia päiviä oli paljoa runsaammin — oli äidin oltava kaikkialla läsnä ja kaikkivaltias. Yleensä vaikutti äidin läsnäolo häneen varsin huomattavasti; tämän tarvitsi vain tulla huoneeseen, niin Riccardon kasvot kävivät lapsellisen näköisiksi, näyttivätpä ne pyöristyvänkin, ja kun hän nojautui äitiinsä, kuvastivat hänen liikkeensä tyytyväisyyttä ja turvallisuudentunnetta. Hän ei silloin juuri ottanut osaa keskusteluun, vaan antoi äitinsä puhua ja kuunteli häntä lapsen kaltaisena, josta vanhemmat ovat erehtymättömiä. Mutta kun äiti oli poissa, otti hän usein samat asiat puheeksi, lisätäkseen jotakin Farfallan puheisiin tai oikaistakseen niitä, ja hän osottautui silloin varsin sukkelaksi ja terävä-älyiseksi sekä oikeutta harrastavaksi.

Carmelo rakasti myöskin eläimiä ja lapsia, mutta ei hän seurustellut niiden kanssa veljellisesti ja tuttavallisesti kuten Riccardo. Carmelo oli maailmaan syntyessään ollut varustettu onnenhampaalla, ja Farfalla kertoi minulle, kuinka hänen luonaan silloin oli käynyt lääkäreitä, professoreja ja ylhäisiä naisia katsomassa tuota pientä kiiltävän riisijyvän näköistä ihmehammasta, joka oli hänen esikoisensa suussa ja saattoi naapurit ennustamaan lapsukaiselle onnea ja mahtavuutta. Hymyillen vertasi hän silloisia toiveitansa siihen, miten oli käynyt, mutta hänen tarkka oikeudentuntonsa saattoi hänet kumminkin lisäämään, että Carmelon elo varmaankin olisi voinut muodostua onnekkaammaksi, jos hän itse vain olisi siitä välittänyt. Hän oli voimakas eikä suinkaan laiska, mutta hän jätti usein työnsä, lähteäksensä tuntimääriksi kävelyretkelle tai soutaakseen aukealle merelle, ja nuo huvit olivat hänestä paljoa tärkeämpiä kuin rahan ansaitseminen. Kumminkaan hän ei ollut haaveksija, kuten Riccardo, ja siksi oli äidistä käsittämätöntä, kuinka hän voi käyttää niin paljon aikaa tyhjäntoimittamiseen. Siinä suhteessa hän kumminkin oli onnellinen, sanoi Farfalla, ettei hän lainkaan voinut sietää naisia. Riemuportinkadun kursastelemattomat, luonnolliset tyttöset, jotka parveutuivat Riccardon ympärille, missä hänet vain näkivät, tunsivat niin selvästi, kuinka vastenmielisiä he olivat Carmelosta, että kuin pelästyneet linnut heti pyrähtivät tiehensä, kun näkivät hänen tulevan. Siis ei hän varmaankaan menisi naimisiin, ja se se juuri olisi onneksi; rikkailla olivat lapset, sanoi Farfalla, hauskana leikkikaluna, niillä kun ei koskaan ollut niitä enempää kuin yksi tai kaksi; mutta köyhän lapset, joita oli kuin hiekkaa meren rannalla, olivat kuin hyttysparvi, joka imi vanhempien veren.