Tuohon juttuun liittyvistä keskusteluista huomasin, että he kaikki tyyni olivat vakuutetut siitä, ettei maailmassa enää olisi mitään hätää, jos löytyisi ihmisiä, jotka ryhtyisivät ahkerasti tekemään väärää rahaa ja sitten tuon satumaisen ihmisystävän esimerkkiä seuraten jakaisivat sitä köyhille. Kyttyräselkä tiedusteli, eikö tuo mies todellakaan ollut opettanut kellekään salaperäistä taitoansa, mutta kirkkomuori vakuutti varmasti ettei hän ollut sitä tehnyt. Monet olivat koettaneet ottaa siitä selkoa, mutta tähän saakka se ei ollut onnistunut kenellekään. "Näillä tienoin on eräs", sanoi hän, "joka tekee paraikaa kokeita; mutta varmaankaan siitä ei tule valmista." Nähtävästi ei kukaan rohjennut tuon salaperäisen viittauksen johdosta urkkia muorilta lähempiä tietoja asiasta; sen sijaan he kääntyivät Farfallan puoleen, kysyen, tokko hän todella toivoi löytävänsä aarteen tai oliko hän ehkä jo nähnyt jotakin sellaista. "Se on varmaa, että tässä talossa kummittelee", sanoi Farfalla. "Olemme kuulleet kaikenmoista, ja aivan äskettäin eräänä yönä Carmelokin, joka ei koskaan ole ottanut uskoaksensa sellaiseen, tuli siitä vakuutetuksi. Keskiyöllä kolkutettiin nimittäin ovea, niin että siitä heräsimme, ja Carmelo nousi vuoteessaan puoleksi istualleen ja huusi: 'Kuka siellä kolkuttaa?' Sitten oli taas hiljaista, mutta hetken kuluttua kuului jälleen kolkutusta, kolme kertaa peräkkäin, aivan kuin joku olisi ollut ovella. Carmelo huusi vielä kerran, ja nyt kävi samaten kuin ensi kerrallakin; mutta kun kolkutus toistui vielä kerran, hyppäsi hän vuoteeltaan, tempaisi oven auki ja huusi lujalla äänellä eteiseen: 'Ken siellä kolkuttaa?' Ulkona oli pimeä ja vallitsi kuolonhiljaisuus, niin että kuulimme sydämemme sykinnän. Carmelo oli niin pelästynyt, että nopeasti sulki oven ja vielä puolen tunnin perästä värisi kuin kuivunut lehti tuulessa."
"Kun seuraavana aamuna kysyin Riccardolta, eikö hän ollut tuota kuullut, sanoi hän kyllä kuulleensa sen ja ettei se ollut ensi kerta; mutta jos vastedes vielä kuuluisi kolkutusta, ei meidän pitäisi huutaa eikä myöskään mennä katsomaan, mistä se kuului." Farfalla kertoi edelleen, että niin puhelias kuin Riccardo muutoin olikin, ei hän puhunut paljoa tuollaisista asioista, mutta kumminkin oli hän maininnut että toivoi löytävänsä heidän talostansa aarteen ja oli tuuminut että sillä tavoin useinkin köyhät ihmiset olivat tulleet rikkaiksi ja onnellisiksi. Farfalla mainitsi siitä sitten useita esimerkkiä, jotka oli kuullut isoäidiltään, ja hän kertoi vielä aavejuttuja ja salaperäisiä tapahtumia Riccardon lapsuuden ajoilta, jolloin tämä ei vielä tietänyt erotusta elävitten ja aaveitten välillä, vaan kertoi viattomuudessaan kaikesta mitä havaitsi.
Kyttyräselkä, joka ei koskaan väsynyt puhumasta Riccardosta, oli sillä välin istuutunut aivan minun viereeni ja kertoi minulle kuiskaten, kuinka hän vuosia sitten oli tutustunut Riccardoon. Riccardo, joka oli monta vuotta nuorempi häntä, oli kuullut äidiltään, että kyttyräselkäisille ei saanut nauraa, sillä heillä oli viaton sydän, josta syystä myöskin kadulla kyttyräselkäisen edellä aina tuli valkoinen hevonen. Tuo oli tehnyt Riccardoon niin syvän vaikutuksen, että hän siitä saakka, mennessään kaupungille äitinsä kanssa, alinomaa tähysteli valkoisia hevosia ja kyttyräselkäisiä ihmisiä. Kun sitten eräänä päivänä sattui niin että hänelle ensin tuli vastaan vaunut, joita veti kaksi valkoista hevosta, ja heti sen jälkeen kyttyräselkä, nimittäin juuri hän, tempaisi hän kätensä äitinsä kädestä, juoksi vastaantulijaa kohden, suuteli häntä ja vastasi, kun tämä ihmeissään kysyi, miksi hän niin teki: "Siksi että sinulla on viaton sydän." — "Yksin ja alakuloisena olin tuona päivänä lähtenyt kotoa", sanoi tuo pieni, vaivainen olento, "ja kotiin tullessani oli sydämeni pakahtumaisillaan ilosta, sillä olinhan löytänyt ystävän." Siitä saakka oli hän aina huolinensa tullut Riccardon tykö, eikä tämä, vaikka olikin sairas ja rutiköyhä kuten hän itse, ollut koskaan lähettänyt häntä luotansa lohdutonna.
Yhä matalammalla äänellä sorisivat Farfallan aavejutut yön hiljaisuudessa, kuten kätkössä virtaava puronen, ja ehdottomasti oli myöskin vieressäni istuva kyttyräselkä alentanut äänensä kuiskaukseksi. Tuo kaikki yhdessä kuului, kun hetkiseksi lakkasin sitä erityisesti tarkkaamasta, kuin kaukaiselta yksitoikkoiselta pauhinalta, enkä koskaan unohda, minkä vaikutuksen minuun teki, kun noihin himmeihin ääniin äkkiä sekaantui muutamia kajahtavia soinnoksia ja sitten hiljaista laulua. Oli kuin loitsulukujen hymistessä jotakin elotonta olisi herännyt henkiin ja alkanut suloisesti soida, niin oudosti ja valtavasti vaikutti tuolla hetkellä Riccardon harmonikan ääni ja hänen hiljainen mutta sointuisa laulunsa. Pitkästä laulusta, jonka hän lauloi, en muista muuta kuin ensi rivit, ja ne kuuluivat: "Jo kuollako? Luojani! oi, Mull' elo vain tuskia soi!" Kuuntelinhan tosin edelleenkin, mutta en enää tarkannut sanoja. Kaikki värsyt laulettiin samalla sävelellä, joten laulu kokonaisuudessaan vaikutti kuin luonnon synnyttämät yksitoikkoiset soinnut, kuin lehtien putoaminen tai kosken kohahdukset etäisyydessä — tai kuten pienen lapsen loppumaton, yhäti uudestaan alkava itku.
Heti kuvastui mieleeni, kuinka hän tuolla ylhäällä makasi kovalla vuoteellansa ja tuijotti harmaaseen kattoon, joka oli niin kovin lähellä häntä, ja mietin mitä ajatuksia oli mahtanut liikkua hänen mielessänsä, meidän alhaalla jutellessamme, ennenkuin hän otti harmonikkansa ja alkoi laulaa tuota surullista laulua. Kohdistin ajatukseni hänen muistoihinsa, eivätkä ne voineet, sen mukaan kuin minulla oli niistä tietoa, kertoella muusta kuin puutteesta, nälästä, sairashuoneessa vietetyistä pitkän pitkistä vuosista, haavoista, kärsimyksistä ja yksinäisyydestä. Kaikki nuo mielikuvat alkoivat ahdistella minua kuin ilkeät kummitukset, ikäänkuin niillä olisi ollut jotakin minulta vaadittavaa tai minulle kostettavaa, ja ihme kyllä minusta tuntui siltä kuin minun olisi täytynyt paljastaa niille rintani ja sanoa: "Käykää kimppuuni, imekää vereni kuiviin, hakekaa täältä itsellenne tyydytystä!"
Toiset olivat vaienneet heti laulun alkaessa; suutarin lapset olivat vaipuneet uneen, niin että voi kuulla heidän hiljaisen hengityksensä. Kyttyräselän suuret silmät olivat kosteat ja hohtivat hänen rumassa, laihassa, ennen aikojaan ryppyyntyneessä muodossansa kuin tumma vedenpinta kuuvalossa; Farfallan silmät olivat sitä vastoin kyyneleettömät ja tuijottivat omituisen uupuneine katseinensa herkeämättä avonaiseen akkunaan, josta sävelet tulivat. Suutari vaimoinensa istui takanani, joten en kääntymättä voinut nähdä heitä. Laulua ei voinut kestää kuin viisi tai kymmenen minuuttia, mutta minusta tuntui silloin ja minulla on nytkin vielä sellainen muisto kuin sitä olisi kestänyt sata vuotta. Kun se oli lopussa, kuulin muutamia raskaita huokauksia tai henkeä vedettävän syvään, itsetiedottomasti kuten lapset, kukaan ei puhunut enää sanaakaan, vaan he nousivat hitaasti toinen toisensa jälkeen paikaltaan ja nyökäyttivät jäähyväisiksi äänetönnä päätänsä tai viittasivat kädellänsä.
Yritin juuri toivottaa Farfallalle hyvää yötä, kun näin katua pitkin vielä tulevan, jalkojansa väsyneesti laahaten, naisen, ja tunsin hänet samaksi vaimoksi, jonka mies vuosia sitten omituisen varkauden takia oli joutunut vankeuteen ja sieltä hulluinhuoneeseen. Hän pysähtyi pyhän Antoniuksen kuvan eteen, pani kätensä ristiin ja mumisi jotakin; sitten kumartui hän ottamaan pari liljaa, jotka olivat pudonneet seinäkomerosta ja olivat nyt tallatut maahan. Huomasimme aran katseen, jonka hän loi ympäristöön, ikäänkuin olisi ollut aikeissa tehdä ilkityön, ja hän säpsähti meidät nähdessään ja teki sellaisen liikkeen kuin olisi aikonut piilottaa kukat tai heittää ne luotansa. Farfalla, joka tunsi hänet varsin hyvin, sanoi hyväntahtoisesti: "Pyhä Antonius suo sinulle varmaankin kernaasti tuon mitä hänen ylellisyydestään on varissut maahan; mutta mitä teet noilla kuihtuneilla kukilla?" — "Ne kuuluvat tuottavan onnea", vastasi toinen, puristaen liljoja itseänsä vasten ja kääntäen meitä kohden kuihtuneet kasvonsa. Sitten hän läksi käydä retuuttamaan samaa tietä takaisin. Hymyillen sanoi Farfalla: "Kaikki ne rukoilevat Jumalalta onnea ja rikkautta eivätkä ajattele sitä että Jesus syntyi seimessä ja ratsasti Jerusalemiin aasilla, eikä hänellä ollut mihin päänsä kallistaa."
Kotimatkalla väikkyivät edessäni valopilkun tavoin, jota ei saa silmistänsä, tuon vaimoraukan kasvot, jotka olivat tehneet sitä tuskallisemman vaikutuksen, kun niillä vielä voi huomata jälkiä muinoisesta kauneudesta ja suloudesta, — samaten hänen laihat, kuihtuneet kätensä, jotka tarttuivat kiihkeästi kuin nälkäinen eläin maahan tallattuihin likaisiin liljoihin. Jos hän olisi valittanut, niin olisin ehkä unohtanut tuon näyn häntä hetkisen surkuteltuani, mutta että hän vielä odotti onnea —! Minusta tuntui siltä kuin olisin nähnyt jonkun juoksemistaan juoksevan synkässä metsässä toivoen saavuttavansa kaukaa loistavan kirkkaan valon, kun itse teossa loppumattomiin kierteli samaa paikkaa. Toivottomasti kurjuuteen vajonneena hän kurotti kätensä katulikaa kohden siinä mielettömässä harhaluulossa, että hänen täytyisi jostakin löytää onni! Lieneeköhän hänellä ollut tuosta onnesta jonkunmoinen mielikuva? Tai ehkä vain epämääräinen, synnynnäinen tunne, puoleksitajuttu halu päästä vapaaksi elämän tuottamista vaikeuksista? Tai oliko hänellä siitä ehkä joitakin muistoja, kuin sävelmästä, jonka kerran on kuullut ja jota halajaisi jälleen kuulla? Oi tuota ihmisten surkeata järjettömyyttä, tuota mieletöntä sokeutta, jolle ei kykene nauramaan, sillä se vihloo sydäntä! Köyhyytensä, hätänsä, kurjuutensa ahdistamina he kurottavat kätensä pyhimysten, noiden yliluonnollisten olentojen puoleen, joiden kidutetut ruumiit, riutuneet kasvot ja hurskas katse osottaa, etteivät he ole maallisia tavotelleet! Heiltä, jotka ovat kärsimyksiä rakastaneet ja niitä hakeneet, toivovat he lievitystä kärsimyksissään ja tuota, mikä heistä käsittää kaiken maallisen onnen: rahaa! Rahaa, rakkautta, tunteiden huumausta! Tulisina, vaateliaina kohoavat sellaiset rukoukset taivaaseen, ahdistelemaan noita kirkastettuja, autuaita olentoja, jotka ovat kääntäneet päänsä maasta pois iankaikkisuutta kohden. Ja noiden ihmisraukkojen luottaessa siihen, että taivaallinen äidinrakkaus tuolta ylhäältä käsin heitä holhoo ja heistä huolehtii, korvaten lopuksi heidän köyhyytensä runsailla rikkauksilla, riehuu kurjuus, vallitsee nälkä, pakkanen, häpeä, viha noissa viheliäisissä majoissa, joissa he avuttomina ja Jumalan hylkääminä elostelevat!
Mutta mitä sitten on sanottava meidän mielettömyydestämme, jotka kiitämme Jumalaa, henkeä, täysistä raha-arkuistamme, voitoistamme, huolettomasta unestamme, mukavasta elämästämme, ikäänkuin hän olisi suonut meille tuon kaiken palkinnoksi meidän hyvyydestämme tai hellyydestä, kuten rakastava isä?
Kuinka suloinen on lapsen viaton itsekkäisyys, se kun kuvailee mielessänsä Jumalaa sokurileipuriksi, joka palkitsee hyvää lasta makeisilla, meidän typeryytemme, vilpillisyytemme ja ahneutemme rinnalla, kun me rukoilemme ääretöntä henkeä, kaiken alkua ja loppua, kuten ääretöntä rahasäkkiä: "Maksa meille siitä että nimesi alituisesti on meidän kielellämme! Anna meille rahaa, ja me varustamme sen sinun kuvallasi!"