Väliin tapahtui, kun muistelin Riccardon jumalallista epäitsekkäisyyttä, joka teki hänelle mahdolliseksi nauttia Lisabellan onnesta autuaallisena kuin omastaan, ja sitten näin lemmittyni tyynen, alati kirkkaan otsan, että minut valtasi mielenkarvaus ja tyytymättömyys. Mutta hänen rusohuultensa hymyily karkotti pian kaikki katkerat tunteet, ja kun tunsin hänen sydämensä sykkivän rintaani vastaan, oli minusta kuin olisin oivaltanut Kaikkivaltiaan aivoitukset ja huomannut rakkauden ja rakkaudenonnen nauttimisen ainoaksi, mikä suo elämällemme todellista arvoa.

VII

Tulin sattumalta pyhän Antoniuksen päivänä, joka on kesäkuussa, Riemuportinkadulle, ja näin joukon ihmisiä kokoontuneena taloni edustalla olevan kaivon ympärille. Kun Farfallakin oli joukossa, istuuduin hänen viereensä, vaikka Riccardo ei ollutkaan siellä: hän oli nimittäin huonompi sinä päivänä ja makasi selällään suorana vuoteellaan, tuijottaen matalaan kattoon, sanoi Farfalla, ja silloin oli parasta jättää hänet yksin.

Vallitsi tuollainen kesäillan hämärä, joka lepää esineillä niin keveänä ja kylmähkönä kuin harmaa hohde kirjavilla perhonsiivillä. Minusta se ikäänkuin sekaantui liljantuoksuun, joka oli levinnyt pyhimyksenkuvan komeroon asetetuista tuuheista liljakimpuista kaikkialle pitkin kapeata katua. Tuo väritön, sulotuoksuinen suitsutus, jota ei nähnyt vaan kumminkin huomasi, leijaili kevyinä pilvinä ja laineina riemuporttia kohden, likaisten, ränstyneiden talojen ja kaivoa koristavan lujajäntereisen Herkuleen ympärillä. Vinninakkunasta, joka oli seinäkomeron yläpuolella, kumartuivat Farfallan molemmat tyttäret, Nanni ja Vittoria, ulos ja panivat pyhimyksen käteen pari pitkävartista liljaa, jotka olivat täynnä nuppuja, läkkililjan rinnalle, joka sillä ennestään oli kädessä. Kohta sen jälkeen tulivat he hiljaa naureskellen ja kuiskaillen kadulle ja istuutuivat vieretysten taloni portaille. Huusin heille ilkamoiden: "Tuota te ette tehneet ilmaiseksi! Tunnustakaa pois, mitä pyysitte tuolta pyhältä mieheltä?" "Hänen täytyy toimittaa meiltä kesakot pois", huusi pikku Nanni nopeasti, ja häneltä pääsi kimakka nauru, johon Vittoria yhtyi vähän pehmeämmällä, syvemmällä äänellä. Nannin nukkemaiset kasvot olivatkin todella yltä yleensä täynnä kesakoita, mutta kun hän ei muutoinkaan ollut kaunis, niin ei se lainkaan haitannut, vaan vahvisti vain hilpeätä ilmettä, jonka hänen pyöreät, loistavat silmänsä ja kiiltävät hampaansa soivat.

Toinen sisar oli minusta melkein vieläkin kauniimpi kuin edellisellä kerralla; vaikka hänen suuret silmänsä säihkyivät onnesta ja nuoruuden ylpeydestä ja hänen naurunsa kaikui täyteläisenä, lämpöisenä ja sydämellisenä, oli hän kumminkin kuin vienon hekumalliseen surumielisyyteen verhounut, — ja tuo herätti minussa arvelun, että hän äidin vastarinnasta välittämättä oli antaunut kauniille ihailijallensa. Mutta Farfalla ei näyttänyt huomaavan muutosta, jota minä tarkkasin, vaan katsoi tyytyväisenä kirkkailla silmillään tyttöjen jälkeen, kun he lausuttuaan jäähyväiset käsi kädessä läksivät nopeasti kulkemaan katua pitkin satamaan päin, Nannin sulhasta tapaamaan, ja hän kertoi minulle että Nanni pian viettäisi häät, ja että Vittoria ehkä vielä joutuisi yhtä hyviin naimisiin tai ehkä parempiinkin, sillä hän oli nyt luopunut Pasqualesta eikä maininnut enää hänen nimeäänkään, eikä Pasquale ollut enää näyttäytynytkään Riemuportinkadulla.

Meidän jutellessamme kulki ihmisiä yhtä mittaa katua ylös ja alas, ja muutamat heistä tulivat luoksemme, polvistuttuaan ensin hetkeksi pyhän Antoniuksen eteen rukoilemaan, istuutuivat kaivon reunalle tai portaille, jopa toiset epätasaiselle kivityksellekin. Kun oli tullut hämärämpi, hiipi vastapäätä olevasta talosta suutari Bonalma ja istuutui kaivon reunalle kalpean naisen viereen, jolla oli leveänlaiset, levolliset kasvot, mutta ilme niillä kovin kärsivä. Naisella oli sylissään lapsi, ja kaksi suurempaa istui hänen jalkojensa juuressa, puhellen arasti keskenänsä. Farfallalta sain tietää hänen olevan suutarin vaimon, joka todella oli palannut hulluinhuoneesta ja, kun hänen miehensä rakastajatar ei millään ehdolla suostunut lähtemään tiehensä, asettunut asumaan läheisyyteen erääseen vinnikamariin sekä nyt ansaitsi työllään niukan elatuksen itselleen ja lapsilleen. Aluksi oli Bonalma vienyt hänelle vähän rahaa avuksi, mutta hänen rakastajattarensa, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta, oli saanut riidoillaan hänet pelästytetyksi, niin ettei hän enää uskaltanut uudistaa avunantoaan. Mutta niin usein kuin voi, pistäytyi hän vaimonsa luokse, ja hänen pääsöänsä helpotti se seikka, että rakastajattaren tuon tuostakin täytyi käydä tervehtimässä sairasta äitiänsä, joka asui eräällä läheisellä paikkakunnalla. Minusta tuo kokoonkutistunut mies hiipivine liikkeineen tuntui melkein inhottavalta, mutta kumminkin oli liikuttavaa nähdä, kuinka vieno hymyily hetkeksi kirkasti hänen valjut, jäykät kasvonsa, kun hän näki vaimonsa, joka nyökäytti hänelle päätänsä, kuinka hän sitten istuutui aivan hänen viereensä, nosti molemmat leikkivät lapset polvillensa ja puristi niitä lujasti rintaansa sekä tuijotti äänetönnä väliin pienokaisiin, väliin vaimoonsa, joka puhui hänelle hiljaa. He eivät sekaantuneet toisten vilkkaaseen keskusteluun, ja nämät puolestaan jättivät heidät rauhaan, — minkä luin heille erityiseksi ansioksi, he kun olivat enimmäkseen vanhanpuoleisia, tavattoman puheliaita naisia. Joukossa oli myöskin keuhkotautinen ja tuo lihava vanha muori, joihin molempiin olin tutustunut heidän lähtiessään toivioretkelle ja joista edellinen oli lyönyt Riccardon kanssa vetoa siitä, kumpi heistä ensiksi kuolisi. Levottoman vilkkaasti katselivat hänen silmänsä nytkin kuopistaan, hakien Riccardoa, ja kun hän ei häntä nähnyt, huusi hän avonaiseen akkunaan päin moneen kertaan hänen nimeänsä. Kuultuaan Farfallalta että Riccardo sinä päivänä oli huonompi, nyökäytti hän hermostuneesti päätänsä ja huusi: "Minä voitan vedon!" nauraen ja niin kovalla äänellä, että hänet valtasi ryintäkohtaus, josta ei lainkaan ollut tulla loppua. Ylhäältä ei tullut mitään vastausta. "Viime yönä minä näin unta kirkkoherra Jurewitschistä", sanoi tyttö, lakattuaan rykimästä; "hänellä oli suuret siivet ja hän tuli minun vuoteeni ääreen ja siunasi minua. Tunsin niin selvästi hänen siipiensä synnyttämän vedon, että siitä heräsin." Lihava vaimo, joka ristissä säärin istui maassa, lausui: "Papeista uneksiminen merkitsee varmaa kuolemaa, nimittäin kun ne ovat eläviä. Kuollut pappi ennustaa pitkää ikää. Numero on 47, siiven numero 60 ja tuulen 9." Keuhkotautinen toisti nuo kolme lukua moneen kertaan, painaaksensa ne mieleensä seuraavaksi päiväksi raha-arpajaisten varalta. Farfalla kertoi uneksineensa kyttyräselästä; tämä oli istunut Riccardon vuoteella, ja hänen kyttyränsä oli kasvanut kasvamistaan, niin että Farfalla oli pelännyt sen puhkaisevan katon. "Se uni tietää hyvää", sanoi kirkkovaimo hyväksyvästi; "kyttyräselkä on 17, kyttyrä 33, pelko 52." Kun Farfalla sanoi ettei hän koskaan ottanut arpoja, pani eräs toinen vaimo nuo numerot mieleensä, kun voi olla aivan varma siitä, että kyttyräselkä tuottaisi voiton. Katselin kummastuneena vaimoa, joka singahutteli noita numeroita, hetkeäkään miettimättä, kuten nuolia, tähtäämättä, mutta varmana siitä että osaisi oikeaan. Kysyin, tiesikö hän sitten kaikesta mitä taivaan ja maan välillä on, mitä arpajaisnumeroa se merkitsee. "Tiedän", sanoi hän levollisesti, luoden raolla olevista silmistään minuun ylpeän katseen. "Voitetaanko sitten aina tuolla tavoin?" kysyin edelleen. "Tietysti ei", sanoi hän yhtä levollisesti, "sillä ei tarvita taitoa ainoastaan unien selittämiseen, vaan myöskin niiden kertomiseen, ja usein mainitaan vähäpätöisemmät seikat ja jätetään tärkeämmät mainitsematta. Kierosilmäinen nainen merkitsee toista kuin se, joka ei katso kieroon, syövällä sialla on eri merkitys kuin röhkivällä tai loassa rypevällä, ja samaten on kaikkien unien laita." Noiden vaikeuksien takia olikin kaikista läsnäolevista naisista vain yksi ainoa voittanut kerran — kaksi guldenia — vaikka useimmat heistä joka viikko ottivat arpoja. Farfalla oli ainoa, joka ei sitä tehnyt, hänellä kun ei ollut ainoatakaan kreutseriä hukata, ja hän, kuten nauraen lisäsi, toivoi suurempaa voittoa, nimittäin aarretta, jonka sanottiin olevan kätketyn minun talooni. Hän kääntyi nyt puoleeni kysyen, vaatisinko minä talonomistajana aarretta itselleni, jos se löytyisi, mutta minä vakuutin varmasti etten sitä tekisi, vaan että löytäjä saisi pitää sen hyvänänsä. "Voisihan sen jakaakin", sanoi tietäjävaimo, "mutta kun herra on rikas ja me köyhiä, niin sopiihan paremmin sillä lailla."

Minulle kerrottiin nyt että minun taloni oli erityisen ihmeellinen ja muistorikas, ensiksikin siksi että siinä noin kolmesataa vuotta sitten oli asunut Luu-Jooseppi, jolla oli kyky huomata, jos maassa oli kätkettynä kultaa tai muita jaloja metalleja tai myös ruumiita. Kun hän seisoi sellaisella paikalla, alkoi hän vavista niin kovasti että voi nähdä hänen kättensä liikkuvan puolelle ja toiselle ja kuulla hänen hampaidensa kalisevan, joten muutkin voivat tietää, missä kohden jotakin oli. Sadoittain ihmisiä tuli hänen luoksensa, ja ne tarjosivat hänelle rahaa, jos hän näyttäisi heille paikan, missä oli kultaa, ja hän suostuikin kernaasti näyttämään, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että he hakisivat itse eivätkä suuttuisi häneen, jos kullan asemesta löytäisivät ihmisluita, sillä siihen hän ei tainnut mitään. Lopuksi, kun kukaan ei löytänyt muuta kuin luita tai inhottavia mätäneviä ruumiita, joutuivat he raivoihinsa ja murhasivat Luu-Joosepin, luullen löytävänsä hänen kätköistänsä kasoittain kultaa. Mutta he eivät löytäneetkään muuta kuin puhtaasta kullasta valmistetun eriskummaisen lohikäärmeen, ja sen he anastivat ja korvasivat sen pyhän Antoniuksen kuvalla, joka nyt oli tuossa seinänkomerossa, mutta joka siihen aikaan oli ollut paljoa runsaammin koristettu ja paljoa muhkeampi kuin nyt.

Kaikki kuuntelivat vakavina ja tarkkaavina Farfallan kertomusta; yksin suutari Bonalmakin oli kumartunut eteenpäin, ja hänen tuijottavissa silmissään kuvastui kiihkeä, melkein tuskallinen jännitys. Lihava muori yksin ei näyttänyt muutoin välittävän koko kertomuksesta, kuin että halusi lausua arvostelunsa sen totuudenmukaisuudesta, ja kyttyräselkä huojutteli koko ajan ruumistansa levotonna edes takaisin, hieroi käsiänsä ja kysyi heti kun Farfalla vaikeni, eikö hän tiennyt että ihmiset silloin olivat polttaneet koko talon, peläten että sinne voisi jäädä jotakin kätköön. "Luuletteko Luu-Joosepin aarteiden olevan kätkettyinä taloon, joka on rakennettu vasta hänen kuoltuansa?" huudahti hän, nauraen niin sydämellisesti, että kyyneleet juoksivat pitkin poskia.

Farfalla yhtyi suopeasti hänen nauruunsa ja vastasi että talo tietenkin oli ollut kivestä, koska ympäristössä oli enemmän kiviä kuin puita, eikä se siis luultavasti ollut tykkänään palanut poroksi. Mutta jos se olisi palanutkin, niin voisi toivoa väärän rahan tekijän, joka oli asunut siellä sata vuotta myöhemmin ja arvatenkin ollut paljon rikkaampi kuin Luu-Jooseppi, jättäneen sinne aarteita. Kyttyräselän huomautus, että hänen jättämänsä rahat varmaankin olisivat vääriä, ei tehnyt Farfallaan mitään vaikutusta; tuo mies oli, sanoi hän, valmistanut rahansa niin ylen taitavasti, ettei kukaan voinut erottaa niitä oikeista. Kun hänet vedettiin oikeuteen, olivat tuomarit olleet pahassa pulassa, heidän kun oli mahdoton tuntea mitkä olivat hänen rahojansa; hän itse sitä vastoin löysi heti ensi katseella omansa tuhansien joukosta. Kun hän ei tahtonut ilmaista salaisuuttaan eikä myöskään suostunut lupaamaan lakkaavansa väärää rahaa tekemästä, hirtettiin hänet Riemuportin patsaaseen, — sillä, sanoi Farfalla, samalla tavallahan on kohdeltu myös Jesusta Kristusta ja kaikkia muita, jotka ovat pitäneet köyhän kansan puolta.

Tuo huomautus johtui siitä, että väärän rahan tekijä oli harjoittanut taitoansa vain auttaaksensa köyhiä, ja se oli myöskin saattanut hänet onnettomuuteen. Hän oli nimittäin antanut kolmesataa taaleria eräälle köyhälle vaimolle, jonka kovasydäminen talonomistaja olisi ajanut kadulle, ja hämmennyksissään oli vaimo, kun häneltä kysyttiin, mistä hän äkkiä oli saanut sellaisen rikkauden, antanut ilmi hyväntekijänsä.