Olin hämmästyksissäni ja tunsin pettymystä ja vihaa kuullessani tuollaisia mielipiteitä esitettävän, ja varsinkin minua pahoitti se, että minun täytyi kuulla tuollaista Riccardolta, jota olin taipuisa pitämään viattomana, siveellisen ylpeänä ihmisenä. "Oletteko te sitten palloja", huudahdin aivan raivostuneena, "joita pahat henget heittelevät mielensä mukaan? Kuljetteko te sokeina haparoiden läpi elämän, tietämättä tallaatteko ruohoa vai matoja? Paneeko teille paholainen veitsen käteen sanoen: sysää! ja te ette voi vastustaa? Eikö kukaan teistä ole niin varma itsestänsä, että voisi taata ettei hänestä tule lurjusta eikä murhaajaa?"
"Voisittekos te sitä tehdä?" kysyi Riccardo ja loi minuun hymyhuulin vilpittömän, vakavan katseensa.
"Kerron teille mitä Galantalta kuulin Torquatosta. Hän läksi kuudentoista vanhana muuraajana vaellusretkelle eikä ollut silloin, jos kohta olikin raju ja tuittupäinen, vielä tehnyt mitään varsinaista rikosta. Silloin kulki hän kerran syysiltana erään kentän poikki kohden kaupunkia, josta valot jo tuikkivat kaukaa, ja äkkiä hän huomasi olevansa lähellä hirsipuuta, jossa riippui ruumis. Hän ei pelännyt Jumalaa eikä paholaista, ja kun hän ei vielä koskaan ollut nähnyt hirsipuuta, pysähtyi hän ja katseli tarkoin kaikkea, myöskin kuolleen kasvoja, niin hyvin kuin voi hämärässä. Vielä vuosien kuluttua muisti hän että taivaalla oli kiitänyt pieniä, mustia pilviä, jotka olivat hänestä kuin teloituspaikalle lentäviä äänettömiä ahnaita korppia. Sitten hän jatkoi rauhallisesti matkaansa, mutta kuljettuaan noin sata askelta kuuli hän takanansa vihellyksen, sellaisen, jolla toverit kutsuvat toisiansa. Hän tiesi ettei likimaillakaan ollut ainoatakaan ihmistä, sillä hän oli juuri silmäillyt joka suuntaan, ja linnun huuto ei se myöskään ollut. Hänen selkäpiitänsä karmi ja hänen täytyi seisahtua hetkeksi paikoilleen, sillä hän oli kuin lamautunut. Tuskin oli hän hoiperrellut muutaman askeleen eteenpäin, kun kuuli uudelleen samanlaisen vihellyksen takanansa, nyt selvästi hirsipuulta päin, ja hänen täytyi jännittää kaikki voimansa päästäksensä paikaltaan, niin värisi hän kauhusta. Kun vihellys kuului kolmannen kerran, kääntyi hän pelostaan huolimatta katsomaan taaksensa ja näki että ruumis riippui yhtä tönkkönä ja liikkumattomana kuin ennenkin, vaan että se oli kääntynyt niin että kasvot olivat häneen päin; äsken ne olivat olleet toisaanne. Nyt oli hän vakuutettu siitä, että vainaja oli hänelle viheltänyt, ja hän meni pelästyksestä tainnoksiin ja sai kouristuskohtauksen, jommoisia hänellä sen jälkeen on ollut tuon tuostakin. Hän on vakuutettu siitä että hirtetty riivasi hänet, ja kohta hän tekikin ensimäisen rikoksensa. Kun nimittäin aamun hämärtäessä eräs mies kulki kärryinensä ohitse ja kumartui hengettömältä näyttävän Torquaton ylitse, suodaksensa, jos olisi tarpeen, hänelle apua, silloin hypähti tämä äkkiarvaamatta pystyyn, pisti veitsensä hänen rintaansa ja ryösti kaikki hänen tavaransa. Hän oli tehnyt sen ikäänkuin tahtomattansa, kuin äkillisen mielijohteen yllättämänä ja oli aluksi hämmästynyt ja kauhistunut teostansa, mutta vähitellen hänen tunteensa tylsistyivät, eikä hän enää voinut tulla toimeen tekemättä tuollaisia ilkitöitä, samaten kuin monet muut ihmiset eivät voi tulla toimeen ilman viiniä tai tupakkaa."
Kuultuani tuon kamalan kertomuksen, jonka Riccardo esitti niin vakuuttavasti, etten luullut kannattavan lausua epäilyksiä sen todenperäisyyden suhteen, valtasi minut kammo sekä Torquatoa että hänen sisartansa kohtaan, ja katsoin parhaaksi koettaa saada Riccardon lakkaamaan seurustelemasta Galantan kanssa.
Riccardon ja Torquaton yöllisestä yhtymisestä oli nimittäin aiheutunut Riccardon tutustuminen Galantaan. Galanta, joka asui yhdessä veljensä kanssa, tiesi kaikista tämän hankkeista ja sai myöskin kuulla kuinka hän oli tullut estetyksi murtautumasta suutarin asuntoon. Kun Torquato nyt aikoi jälkeenpäin panna täytäntöön, mitä oli laimiinlyönyt, ja kostaa Riccardolle, taivutti Galanta hänet luopumaan tuosta aikeesta, — mikä ei suinkaan ollut helppoa ja saattoi Galantan menettämään osan veljensä suosiosta. Tätä ennen oli Torquato helposti saanut sisarensa vakuutetuksi ilkitöittensä välttämättömyydestä tai oivallisuudestakin, ja varsinkin miehiä vihasi ja halveksi Galanta niin suuresti, että empimättä olisi luovuttanut jokaisen rakastelijansa Torquatolle, suodakseen hänelle tilaisuutta tyydyttämään murhanhimoaan. Mutta Riccardo, jota hän tunsi vain hieman, ulkonäöltä, ei hänestä ollut mikään mies, ja jonkunmoinen ritarillisuus, jota hän tunsi veljensä puolesta, saattoi hänet kammoksumaan sitä ajatusta, että Torquato voisi satuttaa kätensä tuohon kalpeaan, rampaan ihmiseen, jolla oli sellaiset viattomat lapsensilmät. Sen sijaan lupasi hän pitää huolta siitä, ettei Riccardo antaisi ilmi Torquatoa, sillä hän piti vaikutusvaltaansa miehiin nähden rajattomana eikä luullut Riccardonkaan voivan sitä vastustaa.
Tuttavuus alkoi siten että Galanta eräänä päivänä näki Riccardon harmonikka kädessä istuvan ovellansa ja pyysi häntä tulemaan hänen asuntoonsa, jonne iloisa seurue oli kokoontunut ja josta vain puuttui tanssimusiikkia; siellä voisi hän ansaita taskut täyteen rahaa. Sellaiset toiveet olisivat saattaneet Riccardon seuraamaan vaikka itse pääpaholaista helvettiin, tarjoamaan sikäläiselle nuorisolle tilaisuutta tanssia soiton mukaan, — ja nythän oli täytettävä kauniin naisen pyyntö; hyvillä mielin nousi hän siis ja läksi nilkuttamaan Galantan mukana. Mutta niin hyvin kuin viihtyikin tämän luona, ei hän kumminkaan suostunut antamaan Galantalle mitään varmaa lupausta; tosin ei hän aikonutkaan antaa ilmi Torquatoa, mutta hän ei myöskään tahtonut sitoutua mihinkään, varsinkaan kun tuolla pahantekijällä ehkä oli jotakin mielessä häntä itseänsä vastaan. Sittemmin oli Riccardo ollut usein Galantan luona, vaan tämä vielä useammin hänen luonansa, sillä kun Galanta halveksi niin teeskentelemistä ja ulkokultaisuutta kuin häveliäisyyttäkin, juoksi hän aivan empimättä kaikkialla hänen perässänsä ja seurasi häntä hänen asuntoonsakin, jossa usein, naapureista välittämättä, vietti tuntimääriä hänen luonansa. Yleensä ei Riccardolla ollut tapana puhua mitään noista käynneistä, mutta minulle hän kertoeli tutunomaisesti ja perinpohjaisesti kaikesta mitä tapahtui, arimmistakin seikoista, ja varsinkin hän kuvaili uudelleen ja aina uudelleen, minkä näköinen Galanta oli, ja hän teki sen aivan ujostelematta, hellän ihailevasti, kuten lapsi kuvailisi alastonta marmoriolentoa, jonka se sattumalta on nähnyt jossakin puistossa tai salissa.
Galanta ei ollut koskaan alaston sillä tavalla kuin muut naiset, sanoi hän, sillä hänen sametinkaltainen ruskea ihonsa verhosi häntä, ja hävetä hänen tarvitsi yhtä vähän kuin metsävuohen. Hänen kasvoistansa ei Riccardo pitänyt, sillä ne johdattivat mieleen Torquaton ja paljon rumaa, mitä Galanta oli tehnyt, mutta häntä miellytti hänen lämmin, hohtava pintansa, joka tuntui siltä kuin äskensyntyneitten lasten haivenpeitteinen päänahka. "Mutta miksi hällä on sellaiset kasvot kuin varastelevaisella mustalaisnaisella?" sanoi hän. "Maallinen taiteilija olisi katsonut tuollaiseen kaulaan kuuluvan kasvot, loistavan kirkkaat kuin tähtöset, mutta Jumala tekee sellaisia käsittämättömiä tekoja, jommoisia ihminen ei uskaltaisi."
Hänen kasvojensa kesytöntä kauneutta ei Riccardo oivaltanut. Kerran satuin Riccardon tykönä yhteen hänen kanssansa ja silloin huomasin että hän todella olikin ränstyneemmän ja turmeltuneemman näköinen, kuin miltä minusta oli näyttänyt edellisellä kerralla, jolloin näin hänet vain pikimmiltään. Tapa, millä hän minua tervehti, hänen rohkea, viehättelevä hymyilynsä, jolla hän tavallisesti lienee voittanut herrasmiesten suosiota, hänen tuttavalliset katseensa tekivät melkein inhottavan vaikutuksen minuun ja vieläkin enemmän Riccardoon; vaikka hän sisääntullessani oli istunut onnellisena ja autuaallisena tyttöön nojaten, sysäsi hän nyt äkkiä, kuten ärtyinen lapsi, tyytymätönnä hänet luotansa, nuhteli häntä ankarin sanoin ja käski hänen heti paikalla mennä ainaiseksi tiehensä. Galanta vastasi samaan tapaan, tehden hänestä pilkkaa, mutta näyttäen kumminkin olevan enemmän suutuksissaan itselleen kuin Riccardolle ja samalla myöskin alakuloinen, sitten hän syöksähti ulos kuin hurjistunut, kesytön eläin; mutta tuossa hänen esiintymisessään ilmeni niin paljon voimaa, suloutta ja lämpöä, että jälleen lepyin ja olisin vaikka puolustanut häntä Riccardollekin, ellei se olisi ollut vastoin aikeitani — ja tosin tarpeetontakin.
Vaikka olin täydellisesti vakuutettu siitä että heidän suhteensa oli vienon viaton ja, mitä Galantaan tulee, johtui kiitettävistäkin tunteista, nimittäin säälistä ja — vaikkei hän itse sitä selvästi tajunnut — mieltymyksestä seurusteluun nuoren miehen kanssa, joka ei vedonnut hänen aistillisuuteensa, koetin kumminkin alinomaa parastani, saadakseni Riccardon pysymään hänestä erillään, osaksi siksi, että arvelin seurustelun noiden sisarusten kanssa kumminkin voivan jollakin tavoin käydä hänelle vahingolliseksi, ja toiseksi siksi, että hänen tuttavansa sen johdosta voivat saada huonoja ajatuksia hänestä. Yhtä lempeästi kuin Pakanakaupungissa arvosteltiin kaikkia rakkaudensyntejä, yhtä ankarasti siellä tuomittiin naisia, jotka antautuvat miehille rahan- taikka nautinnonhimosta tai ammattimaisesti. Sitä paitsi pidettiin Galantaa sydämettömänä ja ylpeänä, ja Riccardokin myönsi hänen olevan kopean, mutta se miellytti häntä. Pahinta kaikesta oli se, että Carmelo, joka ei yleensä voinut sietää naisia ja suorastaan inhosi sellaisia kuin Galanta, oli suutuksissaan tuosta veljensä seurustelusta ja alkoi pysytellä hänestä erillään, joten näytti siltä kuin rauhasta, joka tähän saakka oli vallinnut tuossa talossa, pian tulisi loppu. Mutta Riccardo ei ottanut korviinsakaan varoituksiani, eikä edes lupaukseni että varustaisin hänet koko hänen elämänsä ajaksi paperosseilla, tehnyt häneen mitään vaikutusta; eräs toisenlaatuinen mielijohteeni osottautui tehokkaammaksi. Eräs nainen, jota rakastin, oli antanut minulle vähän rahaa käytettäväksi holhottieni hyväksi, enkä siksi katsonut poikkeavani kovin liiaksi totuudesta, kun väliin toin Riccardolle jotakin, jonka tiesin häntä ilahduttavan ja sanoin: "Tämän on Lisabella lähettänyt." Ei tuo tosin ollut lemmittyni nimi, mutta se sopi hänelle hyvästi, enkä luullut jokapäiväisemmästä olevan apua. Kun hän kysyi kuka Lisabella oli, niin sanoin että hän oli veljentyttäreni ja että olin kertonut hänelle Riccardosta ja siten herättänyt hänessä myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Juttelin nyt hänestä yhä useammin Riccardon kanssa, ja pian tuo kuvaamani vaaleaverinen kaunotar kokonaan täytti hänen mielensä.
Väliin hän väitti kävelyretkellä ollessaan nähneensä hänet, ja kun kerran eräs nainen oli mennyt hänen ohitsensa, katsahtanut sitten taaksensa, tullut hänen luoksensa ja pistänyt rahan hänen käteensä, oli hän vakuutettu siitä, että se oli ollut Lisabella. Siitä pitäen hän vähemmin välitti Galantasta, haaveillen nyt Lisabellasta, jonka varusti kehittymättömän makunsa mukaan kaikella naisellisuuden, hienouden ja rikkauden suomalla lumousvoimalla. Ei hänen päähänsä koskaan pälkähtänyt kysyä — kuten monesti pelkäsin — miksi Lisabella ei joskus tullut mukanani tervehtimään häntä tai hänen äitiänsä, — mihin minun itse teossa olisi ollut mahdoton taivuttaa tuota oikeata "Lisabellaa". Kovasydäminen hän ei ollut, mutta välttääksensä liikutusta ja epämiellyttäviä tunteita hän karttoi kurjuuden näkemistä eikä tahtonut edes kuulla siitä puhuttavankaan. "Onko onnettomuus sitten hyve?" sanoi hän. "Pitäisikö kaikkein olla onnettomat, siksi että muutamat ovat? Minun kutsumukseni on olla onnellinen; salli minun rakastaa sinua ja nauttia onnestani."