Koetin saada hänet luopumaan tuosta arvelusta, joka minusta tuntui mielettömältä ja tuulesta temmatulta, ja nuhtelinkin häntä vakavasti siitä, että hänellä oli sellaisia ajatuksia uskollisimmasta, uhraantuvaisimmasta ystävästänsä, — jota hänellä muutoin ei näyttänyt olleen tarkoitus mitenkään moittia tai alentaa tuolla mitä oli sanonut. Hän vaikeni ja haki häntä silmillänsä ihmisjoukosta, ja löydettyään hänet katsoi hän häneen kauan, hymyillen, mutta kumminkin hieman nurjamielisenä, ja hän näytti täydellisesti unohtaneen minun läsnäoloni.

Täysikuu, joka nyt jo paistoi koko kirkkaudessaan, valaisi laajaa kenttää, niin että selvästi voi nähdä kaikki mitä siellä tapahtui, ja muistan että nuo valjut olennot, jotka liikkuelivat edes takaisin kuivilla, hiedoittuneilla romuläjillä, olivat minusta kuin kuolleista nousseita, jotka halajivat tuntea maan lämpöisen ilman hivelevän heidän kolkonnäköisiä kasvojansa ja koettivat kulmikkailla, luonnottoman kiihkeillä liikkeillä matkia eläviä. Viiniä ei ollut juotu, ja kumminkin kävi iloisuus yhä meluavammaksi; kaupungista tuon tuostakin kuuluvat vienot laulun tai mandoliinin sävelet saattoivat tuon riemastelun tuntumaan yhä räikeämmältä, raaemmalta. Suurinta ääntä piti nyt kolme viallista olentoa, kaksi miestä, joista toinen oli kyttyräselkäinen, toinen silmäpuoli, ja inhottavan näköinen heikkomielinen tyttö, jonka rumuus kävi vielä huomattavammaksi sen kautta että hän oli koristautunut kirjavilla retaleilla. Nuo molemmat nuoret miehet olivat Riccardon hyviä ystäviä, mutta hän syytti kyttyräselkäistä uskottomuudesta, sillä tämä oli eräänä iltana, kun kaikki olivat kokoontuneet kaivolle juttelemaan, mennyt kihloihin heikkomielisen tytön kanssa. Tyttö luuli kihlauksen olleen tarkoitetun täyttä totta ja huvitti nyt hellyydenosotuksillaan toisia, joiden törkeät pilapuheet, häntä lainkaan loukkaamatta, vain saattoivat hänet nauraa kikattamaan. Farfalla keskeytti mellakkaa ja naurua huudahtamalla: "Jos kyttyräselkä ja höpsäkkö menevät naimisiin, niin ei Riccardonikaan enää huoli odottaa; annan hänelle kaksi olkisäkkiä vuoteeksi ja tusinan kiviä liedeksi. Kuka tytöistä tahtoo hänet näine myötäjäisineen?" Nyt joukko nauravia tyttöjä ensin kiiruhti Farfallaa kohden huutaen: "Minä tahdon hänet, minä, minä!" — sitten he juoksivat Riccardon tykö, nykivät hänen mustia kiharoitaan ja jatkoivat vallatonta pilaansa, tarjoutuen hänelle vaimoksi. Hän vastaeli heille ensin samaan tapaan, mutta otti sitten harmonikkansa ja alkoi soittaa tanssisävelmää, jolloin tytöt heti rupesivat laulamaan ja tanssimaan, ja muutamat miehet ja vanhat naiset säistivät heitä puoliääneen rytmillisellä hyräilyllä. Keskellä tuota temmellystä kuultiin Pakanakirkosta kellon ilmoittavan syvällä, vakavalla äänellään keskiyön olevan käsissä, — ja se oli sopimuksen mukaan oleva lähdönmerkki. Hälinä vaikeni heti, lähtijät lausuivat nopeasti hyvästit jääville ja asettuivat parittain tai kolmittain jonoon. Lähtiessään liikkeelle virittivät he laulun, jonka voi huomata olevan hyvin vanhoilta ajoilta ja jota lienevät laulaneet jo ensimäiset toivioretkeläiset, mitkä vuosisatoja sitten vaelsivat pyhälle vuorelle. Ensi äänessä oli jotakin kiihkeästi hillittyä; syvä, yksitoikkoinen säistys muodosti kuin ahdistavan muurin, josta tuo yksinkertainen sävel, sinne tänne harhaillen, epätoivoissaan haki aukkoa, pyrkien apua anoen valoa kohden. Kun vaeltajat jo olivat kadonneet näkyvistä, kuului vielä kauan heidän kenkiensä kopinaa sekä joka värsyssä toistuva loppusävel, joka oli kuin hukkuvan hätähuuto, kun hän uudelleen ja yhä uudelleen kohoaa vedenpintaan, mutta lopuksi anoo apua vain heikolla äänellä, sitten käy tiedottomaksi ja menehtyy.

VI

Sama kellonääni, joka antoi toivioretkeläisille lähdönmerkin, keskeytti Riemuportinkadulla rakastavaisen parin hyväilyt, karkottaen pikku Nannin luota hänen sulhonsa, jonka laiva juuri oli palannut Smyrnasta ja muutamiksi päiviksi asettunut satamaan. Rakastavaiset olivat käyttäneet hyväkseen sitä seikkaa, että katu pyhiinvaelluksen johdosta oli melkein autiona, tavatakseen toisiansa vinnikamarissa, jossa Nanni asui yhdessä Vittorian kanssa, ja tuossa tilaisuudessa olivat he kerrassaan unohtaneet hyveenpalkinnon ja Farfallan siihen kohdistuvat toiveet. Kello kaksitoista oli sulhon jälleen oltava laivalla, ja hän lausui nyt nopeasti hyvästit ja kiiruhti pitkin, varovaisin askelin Riemuportinkatua alas, jolla aikaa tyttö pari kertaa painoi kasvojansa tyynyä vasten, mutta nukahti sitten, niin että tuo yksinäisyydessä syttynyt rakkaudenliekki jo oli palanut loppuun ja lakannut hehkumasta, kun vähää jälkeen keskiyön saatoin Riccardon hänen asunnollensa.

Kohta sen jälkeen tapahtui aivan toisenlainen seikkailu. Riccardo, joka varsinkin kesäkuukausina usein kärsi unettomuudesta, makasi silloin, välttääksensä tuon matalan huoneen tukahduttavaa ilmaa, ulkoeteisessä, jonne sitä varten oli varattu maissintupsuilla täytetty säkki. Niin sanoi hän nytkin aikovansa tehdä, kun yritin auttaa häntä nousemaan noita jyrkkiä portaita ylös, ja kun tunsin hänen tapansa, niin jätin hänet vuoteellensa eteiseen, ilman että päähäni oli pälkähtänytkään, että se voisi olla arveluttavaa. Pieni joukko, joka oli lähtenyt kotiin yhtaikaa meidän kanssamme, oli pian hajaantunut, ja hiljaisuus vallitsi jo, kun aloin laskeutua kaupunkiin päin. Riccardo vaipui heti sikeään uneen, josta kumminkin pian heräsi, kuten arveli, jo muutaman minuutin jälkeen. Hänestä tuntui siltä kuin olisi herännyt melusta, ja hän kuunteli, kuuluisiko ylhäältä mitään, mutta siellä oli aivan hiljaista. Kun hän sitten nousi vuoteeltaan ja katsoi ovesta ulos, näki hän toisella puolen katua, aivan seinän vieritse, jotakin luikahtavan eteenpäin pimeässä; kuu oli näet jo laskenut talojen taakse. Ensiksi hän teki ristinmerkin, arvellen nähneensä rauhattoman sielun, joka haki muinoisten hairahdustensa tyyssijaa; mutta kun hän kurottautui kauemmaksi ja jännitti katsettansa, tunsi hän tuon olennon Torquatoksi, Jurewitschin veljeksi. Tämä oli varmaankin saanut tietää suutari Bonalman lähteneen kotoa toivioretkelle ja aikoi nyt käyttää tilaisuutta hyväksensä, tyhjentääksensä hänen puotinsa; ainakin pysähtyi hän juuri sen edustalle ja heilautti itsensä matalaa akkunaa kohden. Riccardo kertoi minulle kerran muutamassa eläintarhassa nähneensä mahdottoman suuren petolinnun, jolla oli leveät, mustat siivet ja pitkä, paljas, lihakas kaula sekä pieni, höyhenetön pää, joka päättyi ahmailevaan nokkaan ja jossa säihkyivät saaliinhimoiset silmät. Sen näköinen, sanoi hän, oli Torquato ollut, kun hän, pitäen kiinni akkunasta, katsoi katua pitkin ja kuunteli. Silloin oli Riccardo hiljaa huutanut häntä nimeltä, jolloin Torquato säpsähti ja tuntiessaan raajarikon pui raivoissaan hänelle nyrkkiä, epäröiden luopuisiko yrityksestään tuon avuttoman ihmisen takia. Riccardo käsitti, mitä hänen mielessänsä liikkui, ja sanoi noudattaen äkillistä mielijohdetta, vielä hiljemmin kuin ennen: "Ilmaisenko, ken Benvenuton murhasi?" Noiden sanojen vaikutus oli odottamattoman voimakas, luultavasti etupäässä siksi, että tämän yön pimeydestä äkkiä ilmestyvän henkilön oli täytynyt jollakin käsittämättömällä, melkeinpä mahdottomalla tavalla saada tieto tuosta rikoksesta, joka oli tapahtunut kenenkään näkemättä, jota ilmiantamaan ei ollut löytynyt ainoatakaan ihmistä. Siihen saakka oli Riccardo tuntenut vain jonkunmoista uteliaisuuden sekaista kammoa rikoksentekijää kohtaan, mutta nyt, kun Torquato hypähti maahan, selvisi hänelle äkkiä, että murhaaja nyt syöksyisi hänen kimppuunsa ja tappaisi hänet, ja hänet valtasi hurja kuolemanpelko. Salaman tavoin välähti hänen mielessänsä yhtaikaa tuhansia eri mietteitä: että äiti kotiin palatessaan huomaisi rukouksensa jo kuulluksi, että Carmelon ei vain pitäisi unohtaa istuttaa hänen haudallensa oleanderia, ja että hän kuolisi, ennenkuin oli saanut nähdä saaren — — — Mutta kiivas pelkoko sen lienee vaikuttanut vai mikä, mutta Torquato ei enää tarkannut Riccardoa, vaan kiiruhti katua alas ja oli silmänräpäyksen kuluttua kadonnut näkyvistä.

Riccardo oli siis todella ollut selvillä Benvenuton kohtalosta. Eräänä unettomana yönä, kun oli tavattoman hiljaista ja tuuli kävi Kulmakadulta päin, missä murha tapahtui, oli hän kuullut kiistaa ja erottanut Torquaton äänen. "Semmoista ääntä ei ole kenelläkään muulla, eikä sitä unohda, kun on sen kerran kuullut", sanoi hän; "silloin koetti hän sitä hillitä, mutta kun hän ei osaa puhua hiljaa, kuului se kuin käheä-ääniseltä haukunnalta." Kun Riccardo sitä paitsi tiesi että hyväntahtoinen Benvenuto oli lainannut Torquatolle rahaa, mutta oli itse joutunut pulaan ja ollut pakotettu vaatimaan sitä takaisin, niin oli hänellä myöskin selvillä riidan ja siitä seuranneen rikoksen alkuaihe, ja hänen epäilyksensä olivat siis olleet täydelleen oikeutetut.

Lausuin nyt etten voinut hyväksyä sitä että Riccardo Jurewitschin vuoksi piti salassa, mitä tiesi murhasta. "Monet tietävät Torquaton rikoksista", sanoi Riccardo, "mutta kukaan ei anna häntä ilmi, vaikka me emme koskaan ole siitä sopineet."

"Luuletteko sitten", kysyin hämmästyneenä, "sillä tekevänne palveluksen tuolle hurskaalle miehelle? Voiko hänelle olla mieluista se, että toiset saavat kärsiä hänen kunnottoman veljensä takia? Eiköhän hän pikemmin toivoisi että hän saisi kärsiä rangaistuksen ja mahdollisesti huomaisi rikollisuutensa, tai että häntä ainakin estettäisiin jatkamasta synnillistä menoansa?"

Riccardo pudisti päätänsä ja lausui: "Jurewitsch on selvillä kaikista veljensä teoista ja tietää senkin että hän on murhannut Benvenuton, ehkäpä paljon muutakin, jota me emme tiedä, mutta hän tekee voitavansa salatakseen sen ja estääksensä veljeänsä joutumasta epäluulonalaiseksi." Kuinka pappi voisi tietää veljensä teoista, joita toinen ei tietenkään ollut hänelle tunnustanut eikä kukaan muukaan saattanut hänen tietoonsa, sitä ei Riccardo voinut minulle selittää, mutta hän arveli että samaten kuin käsialasta voi päättää, kenen kädestä jokin kirjoitus on lähtenyt, samaten tuntisi hän teoista tekijän.

"Ja niin saa siis", sanoin minä, "vaarallinen pahantekijä esteettömästi ja rangaistuksetta jatkaa ilkitöitänsä, siksi että on arvossa pidetyn ja rakastetun miehen veli?" Siihen vastasi Riccardo: "Ilmiantaminen on aina katalaa, vaikka se tapahtuisikin mitä paraimmassa tarkoituksessa. Ja mitäpä asiat siitä muuttuisivat, joskin Torquato joutuisi vankeuteen? Niin kauan kuin on olemassa köyhyyttä ja kurjuutta, tehdään kaikenmoisia epätoivoisia tekoja; meistä jokainen varoo itseään ilmiantamasta Torquatoa tai ketään muutakaan rikoksentekijää tai edes tuomitsemasta heitä ankarasti, sillä emmehän tiedä vaikka huomispäivänä jo olisimme itse samassa asemassa."