Virkistyäkseni käänsin nyt katseeni matkueeseen kuuluviin vanhoihin aviopuolisoihin, jotka olivat pieniä, vilkkaita, iloisennäköisiä olentoja ja joita pikeimmin olisi luullut sisaruksiksi kuin aviopariksi. Heillä oli ollut kaksi tytärtä, jotka olivat kauniita, terveitä ja hilpeitä, mutta myöskin hillittömiä ja ajattelemattomia, ja niillä oli ollut rakkaudenseikkailuja rikasten herrojen kanssa. Vanhemmat olivat aluksi heitä siitä nuhdelleet, mutta lempeästi vain, sillä he rakastivat pulskia tyttäriänsä liiaksi, ja sitä paitsi he rohkenivat kuvitella mielessään, että nuo herrat menisivät naimisiin heidän lastensa kanssa, saattaen nämät loistoon ja kunniaan; olihan muinoisina aikoina usein tapahtunut sellaista. Mutta sen sijaan synnytti vanhempi tytär kaksi lasta peräkkäin vanhusten elätettäviksi, ja kun rakastelija, joka ei ollenkaan pitänyt huolta lapsistaan, kävi kylmäksi niiden äitiäkin kohtaan, läksi tämä maille maailmoille, ettei tarvitsisi kestää sitä, että tulisi kokonaan hylätyksi; vaikka hän olikin laiska ja kevytmielinen, ei häneltä kumminkaan puuttunut ylpeyttä ja rohkeutta. Molemmat lapsensa jätti hän vanhempiensa huostaan, luvaten lähettää rahaa, niin pian kuin saisi sitä ansaituksi; mutta sen koommin ei hänestä ollut kuulunut mitään, ja vanhemmilla oli nyt jälleen tilaisuutta kuvailla mielessään, kuinka hän palaisi tarumaisen onnellisissa olosuhteissa. Toisen tyttären oli sillä välin käynyt kuten hänen sisarensakin, mutta hän oli toista laatua ja suri paljoa haikeammin tekonsa seurauksia. Sen jälkeen kuin tiesi tulevansa isättömän lapsen äidiksi, ei hän enää liikahtanutkaan ulos vanhempiensa asunnosta, ja kun synnytys oli ohi, läksi hän sieltä ainaiseksi. Ei tiedetty oliko hän sisarensa tavoin lähtenyt maailmalle vai mennyt kuolemaan. Nuo pienet vanhat ihmiset, ammatiltaan saviastioiden korjaajia, näkivät paljon huolta ja vaivaa hankkiessaan elatusta kolmelle kukoistavalle kasvatilleen, mutta eivät luopuneet toivosta, vaan vaelsivat joka vuosi toukokuussa pyhälle vuorelle, rukoillakseen armorikasta neitsyttä kadonneitten lastensa puolesta.
Farfallan lapsista oli saapuvilla ainoastaan hänen nuorin tyttärensä Vittoria, ja tämä otti toivioretkeen osaa oikeastaan vastoin äitinsä tahtoa. Oli nimittäin kysymyksessä rakastaja, josta Farfalla ei olisi tahtonut kuulla puhuttavankaan, vaikka hän muutoin lapsiinsa nähden oli pikemmin liiaksi kuin liian vähän myöntyväinen. Siihen hän vielä tyytyi että tyttö, jota yleisesti suosittiin kauneutensa ja iloisen mielensä takia, oli hylännyt monta kunnollista ja hyvästi toimeentulevaa kosijaa; mutta Vittorian avioliittoa tuon ainoan kanssa, jonka tämä olisi tahtonut, hän vastusti tavattoman tarmokkaasti, ja Carmelo ja Riccardo avustivat häntä siinä. Olipa Carmelo kerran vihoissaan lyönytkin sisartansa, kun eivät pyynnöt ja varoitukset saattaneet tätä luopumaan aikeestaan, ja hän oli sanonut, ettei Vittorian enää pitäisi pitää häntä veljenänsä, jos menisi naimisiin tuon miehen kanssa. Rakastaja oli nimeltään Pasquale, ja hän oli hyvää sukua. Vastahakoisuutensa syistä ei Farfalla ilmaissut minulle muuta kuin että tuo mies oli hänestä kovin vastenmielinen ja että hän oli laiska. Mutta laiskan miehen hitto perii ja hän saattaa vaimonsakin helvettiin.
Kun oli aterioitu ja ihmiset käyneet vilkkaammiksi, kääntyi Farfalla, joka mieltäkiinnittävällä tavalla oli kertonut minulle nämä nyt muistista esittämäni seikat, muun seurueen puoleen, joka näytti tietävän hänellä olevan muistissa varattuna runsaasti kertomuksia ja lauluja. Kun hän nyt istui mukavasti keskessä ja katseli kuulijakuntaansa kirkkailla sinisillä silmillään, hartaasti, mutta samalla, etevämmyytensä tuntien, leikillisen ylpeästi, valaisten silloin tällöin esitystään vilkkailla kädenliikkeillä, muistuivat mieleeni vaeltavat laulajat, jotka muinaisaikoina kokosivat ympärilleen kansaa aukeille kentille lehmusten alle. Ei kukaan keskeyttänyt häntä muutoin kuin suosiollisella naurulla tai hämmästyksen huudahduksella, ja minustakin tuntui siltä etten väsyisi häntä kuuntelemaan, niin huvittavalla tavalla hän esitti kuvan toisensa jälkeen menneestä ilottomasta ja kurjasta elämästänsä. Välillä hän myöskin kertoi satuja ja pyhimystaruja, todistaakseen jonkun väitteen tai valaistakseen jotakin elämänkokemusta, lauloipa hän muutamia säkeistöjä vanhoista lauluistakin, — ja minulla on niistä sekä sanat että sävel vielä muistissa, vaikkei hänellä ollut ääntä eikä korvakuuloa. Hänen kertomistavastaan kävi selvästi esiin, ettei hän suinkaan ylen vakaasti uskonut pyhimyksiin, ja madonnastakin hän puhui lempeällä ivalla, vaikka vaelsikin jo kolmatta kertaa pyhälle vuorelle hänelle huoliansa ja pyyntöjänsä esittämään.
Ensi kertaa hän meni sinne seitsentoistavuotiaana tyttönä rukoilemaan tuota taivaallista olentoa pehmittämään hänen äitinsä sydämen; äiti nimittäin vaati häntä luopumaan kauniista kellosepästä, josta sitten tuli hänen miehensä ja johon hän silloin oli rakastunut, ja menemään naimisiin tuon vanhemman, työteliään kosijan kanssa, jonka hänen sisarensa sitten otti ja tuli varakkaaksi porvarirouvaksi. Pelko oli silloin vallinnut hänen mielessään, sillä itse teossa hän piti äitiänsä paljon mahtavampana kuin madonnaa, ja nyt hän oli äidin tietämättä lähtenyt koko päiväksi kotoa pois. Suureksi hämmästyksekseen hän kotiin tullessaan huomasi tuon itsepintaisen olennon muuttaneen mieltä. Äiti oli näet luullut, kun tytärtä ei ruvennut näkymään kotiin palaavaksi, että tämä joko oli surmannut itsensä tai lähtenyt rakastajansa tykö, eikä hän olisi tahtonut kumpaakaan noista häpeäpilkuista tahraamaan perheensä kunniaa. Sentähden hän oli päättänyt antaa tyttärensä tehdä mielensä mukaan ja ajatteli jo tyydytyksellä siitä johtuvia seurauksia, ja kun hänen ennustuksensa sittemmin toteutuivat, ei hän suonut Farfallalle mitään apua. "Siis", sanoi Farfalla, "on minun kiittäminen madonnaa miehestäni, joka kahdeksan vuoden perästä jätti minut ja teki minusta kerjäläisen; nähtävästi ei pyhä neitsyt tuntenut häntä niin hyvin kuin äitini."
Toisella kertaa Farfallan rukousta ei ollut kuultu. Silloin oli hän ollut vuorella vähän aikaa sen jälkeen kuin hänen miehensä oli lähtenyt maailmalle, kaksi kuukautta ennen nuorimman lapsensa syntymistä. Hylättynä ja hädissään, kuten oli, kammotti häntä ajatellessa että saisi vielä yhden lapsen lisää elätettäväksi, vaikka tuskin kykeni hankkimaan toisillekaan leipää, ja hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi täytynyt pakottaa taivas ottamaan asuntoihinsa tuo vielä syntymätön sielu. Kankeasti liikkuen ja sydän toivotonna nousi hän vuorta ylös, ollen menehtymäisillään kesän kuumuuteen, sillä hän oli päättänyt ettei matkalla nauttisi tippaakaan vettä. Saavuttuaan ylös vuorelle oli hän niin väsynyt ja voi niin pahoin, ettei kyennyt pitämään ajatuksiaan koossa ja sitäkin vähemmin esittämään asiaansa rukouksessa; mutta luottaen siihen että tuo jumalallinen olento ymmärtäisi häntä sanoittakin, heittäytyi hän madonnan kuvan eteen ja itki niin että alttarivaate kostui ja kävi raskaaksi ja kyyneleet virtasivat kivilattialle. Mutta siitä huolimatta syntyi lapsi maailmaan oikeaan aikaan ja oli, kuten Farfalla lausui, kukoistavampi, voimakkaampi, kauniimpi ja vilkkaampi kuin toiset, juuri kuin sillä olisi ollut kaksi henkeä.
Vittoria oli syntynyt eräänä sunnuntaina, auringon ollessa korkeimmillaan ja iloisen soiton kajahdellessa. Joukko sotamiehiä oli nimittäin kulkenut sitä katua pitkin, jonka varrella Farfalla asui, ja kun hän kuuli tuttua marssia puhallettavan, juoksi hän työnsä jättäen akkunan luo, katsoaksensa ulos. Kun hän kumartui ulos akkunasta ja juuri näki kullankeltaisten torvien säihkyvän auringonpaisteessa, alkoivat synnytystuskat, ja synnytys tapahtui sitten niin nopeasti, että hän vielä kaukaa kuuli muutaman hiljaisen sävelen, kun jo kaikki oli ohi. "Jos se olisi ollut poikalapsi", huomautti lihava vanha muori, Farfallan lopetettua tämän kertomuksen, "niin siitä olisi tullut mahtava sotapäällikkö." "Luulin lapsen tuottavan minulle onnea, vaikka olikin tyttö", sanoi Farfalla, luoden kirkkaat silmänsä Vittoriaan, joka istui kaukana hänestä, "mutta nyt en enää usko sitä."
Ulkomuodosta päättäen oli tuo ihana olento syntynyt kantamaan onnen purppuraa. Täysin mitoin oli luonto suonut hänelle antimiaan; kaikki se viehättäväisyys mitä väri, ihon hohde, muotojen sulavuus ja täyteläisyys voi suoda, koristi hänen kasvojansa ja varttansa, niin että yhtä vähän tuli hänessä kaivanneeksi mielen ja hengen sisältöä, kuin sitä kaipaa ruusu- tai tulppaanikimpussa. Hänen suurista avo auki olevista silmistänsä säteili lämmin hehku, joka oli viehättävä kuin päivänpaiste, mutta johon ehkä lopuksi voi kyllästyäkin, kuten päivänpaisteeseenkin; sanottavaa ei hänellä varmaankaan ollut mitään eikä mitään muuta toiselle antaa kuin nuoruutta, mieleniloisuutta ja rakkaudenhehkua, mikä tosin onkin runsas ja valtava anti. Äidin kertoessa oli hän kuunnellut äänetönnä, sanaakaan lausumatta, katseet luotuina merelle päin, mutta kuullessaan Farfallan viime sanat käänsi hän hitaasti päänsä ja lausui levollisesti: "En ole pahempi sinulle, kuin sinä olit äidillesi", käännähti jälleen ja suuntasi katseensa kauas etäisyyteen. 'Mitä hän tuolta hakee?' ajattelin minä. 'Kuuleeko hän ehkä meille muille kuulumatonta voittomarssia, rumpujen pärinää, torvien uljasta toitotusta ja kaihoisaa valitusta, joka kutsuelee häntä täältä yhteiskunnan kukkuloille?' Kuvailin häntä mielessäni diadeemi otsalla imperaattorin vaunuissa; valkoiset hevoset, joilla oli pitkä harja ja häntä, vetivät sitä rinnettä ylös Kapitoliumiin, ei — onnen kukkuloille! Tiellä tunkeili hopeavitjoista talutettuina kiljuvia ja karjuvia leopardeja, tiikereitä, norsuja ja muita vierasten maiden eläimiä, mutta tarkkaamatta tuota melua ja loistoa katsoi hän suurilla, mustilla silmillänsä kauas etäisyyteen, ylpeänä ja levollisena. Kerron tästä antaakseni kuvan hänen kauneudestansa ja ihanuudestansa; itse teossa kyllä käsitin että hänen ajatustensa ja toiveittensa esineenä olivat vain ruskeat miehenkasvot, ja kun istuuduin hänen viereensä ja aloin jutella hänen kanssansa, huomasin kohta arvostelleeni häntä oikein. Puhuessa tuli hänen kasvoillensa leikillisen iloinen ilme, ja silloin haihtui heti hänen juhlallinen mahtavuutensa melkein kokonaan ja hän siirtyi tavalliseen jokapäiväiseen elämään. Sen kautta ei hänen viehätysvoimansa suinkaan vähentynyt, muuta kuin mahdollisesti mielikuvitukseen nähden; herttaisemmalta hän minusta tuntui, sitten kuin olin puhellut hänen kanssansa. Kysyin miksi hän oli hylännyt kaikki nuo kosijat, jotka olivat hänen äidillensä mieleen. "Ne eivät minusta ole olleet kyllin kauniita", vastasi hän, katsoen minuun hymyillen, niin että ehdottomasti punastuin, ikäänkuin minun olisi ollut hävettävä sitä etten ollut enää aivan nuori ja hänestä ehkä kovin mitätön näöltäni. "Ja Pasquale on kyllin kaunis?" kysyin edelleen, ja hän vastasi nyökäyttämällä päätänsä ja vielä selvemmin punehtumalla äkkiä, — joten tulin vakuutetuksi siitä että tuon rakastetun miehen muhkeus ja kauneus oli verraton.
Olisin kumminkin halunnut kuulla hänestä puolueettoman arvostelun ja menin Riccardon tykö, arvellen häntä pikimmin kykeneväksi lausumaan sellaisen. "Minkä näköinen on tuo mies, jota sisaresi rakastaa?" kysyin häneltä. "Hän näyttää aivan sellaiselta pedolta, jollainen onkin", sanoi Riccardo halveksivasti, keskeyttämättä soittoansa, joka hänestä nähtävästi oli kysymystäni tärkeämpää. "Katsokaas", jatkoi hän heti, "tuosta, jossa näette vedessä valkeahkon viirun, on juuri kulkenut suuri höyrylaiva, joka on matkalla Intiaan, ja siellä on lämmittäjänä eräs ystäväni, jonka saan periä." Perintönä oli hyvänhajuinen santelipuinen laatikko ja papukaija, joka Riccardon puheen mukaan oli ihmeellisen ihana olento; väriltään oli se sininen ja vihreä kuin riikinkukonpyrstö, mutta sillä oli myöskin muutamia tulipunaisia höyheniä, ja koko sen ruumis hohti, ikäänkuin joku olisi voidellut sen liimalla ja pistänyt kiillekultaan. Puhua ei se nyt tosin osannut muuta kuin: "Näkemiin!" ja "Hyvästi!" "Mutta opetan sille vielä paljon muuta", sanoi Riccardo, "sillä kuukauden kuluttua se on minun." Kysyin, kuinka se oli käsitettävä, ja Riccardo sanoi levollisesti: "Ehkä ystäväni kuolee ruttoon, joka nyt juuri raivoaa Intiassa; kotiin hän ei ainakaan palaa missään tapauksessa." Kun hän lausui tuollaisia seikkoja, kävivät hänen silmänsä ja katseensa ja äänensä sellaisiksi, että selkäpiitä karmi, vaikkei hän itse lainkaan huomannut puheidensa kuuluvan kammottavilta tai edes salaperäisiltäkään. Ei hän päättänyt ulkonaisista merkeistä, sanoi hän, jonkun ihmisen kuolevan, vaan hän tunsi ja tiesi sen samalla tavalla kuin unessa tietäisi jostakin, että tuo on minun isäni, tai jostakin maisemasta, että tuo on Intia, vaikkei unikuva vastaisikaan todellisuutta. Tuollainen aavistamiskyky ei muutoin ollut mitään harvinaista, arveli hän, vaan sitä tapasi eläimissäkin; niinpä esimerkiksi hänen ystävänsä papukaija ei erotessa mitenkään suostunut sanomaan "Näkemiin", vaikka sen omistaja huusi sille tuota sanaa moneen kertaan, vaan rääkkyi vain yhtä mittaa "Hyvästi", niin että omistaja arveli papukaija paran ennustavan omaa kuolemaansa ja pyysi Riccardon lupaamaan että täyttäisi sen, niin että hän vielä saisi nähdä sen kirjavan, koreavärisen ruumiin. "Se ei tuolle tyhmyrille pälkähtänyt päähän, että hänen itsensä täytyisi kuolla", sanoi Riccardo hymyillen.
Kysyin miksi hän ei ollut varoittanut ystäväänsä ja estänyt häntä lähtemästä matkaan. "Mitä se olisi hyödyttänyt?" kysyi hän hämmästyneenä. "Silloin olisi hän kotona tukehtunut riisinjyvään tai kuollut ilman mitään aihetta. Kaikki on edeltäpäin määrättyä. Lapsena oli minulla kerran vaarallinen, hyvin tarttuva tauti, ja lääkäri käski äidin pitämään minua erilläni toisista, mikä tietysti oli mahdotonta, kun meillä oli vain yksi huone. Hän asetti siis minut keskelle leveätä vuodettamme ja toiset ympärilleni sekä paneutui itse jalkopäähän, arvellen ettei olisi pahaksi, jos kaikki tyyni kuolisimme yhdessä; mutta ei yksikään heistä sairastunut ja minäkin paranin. Sinä päivänä, jona minusta tuli raajarikko, syöksyi Carmelo korkealta muurilta maahan, ja häntä luultiin kuolleeksi, kun hänet tuotiin kotiin; hän tointui kumminkin, ja pian hän temmelsi toveriensa kanssa yhtä reippaana kuin ennenkin. Minä sitä vastoin, joka unessa pyörähdin matalasta sängystä maahan, en koskaan enää toipunut entiselleni, ja tuo putoamiseni noin mitättömän matkan korkeudesta on pian saattava minut hautaan."
Ryhtymättä arvostelemaan hänen lausumiansa mielipiteitä ja hänen käsitystänsä maailman menosta, koetin vain saada hänet siitä uskosta, että hänen olisi pian kuoltava; sanoin että hänen päinvastoin olisi elettävä toivossa voivansa tulla paremmaksi, joskaan ei aivan terveeksi. Hän pudisti päätänsä ja sanoi kuiskaten: "Tiedättekö, miksi äitini menee pyhälle vuorelle? Luuletteko hänen tekevän sen tuon hyveenpalkinnon tähden, jonka Nanni kyllä muutoinkin saisi? Hän rukoilee minun kuolemaani, sillä se tuottaa hänelle enemmän hyötyä, kuin Nannin myötäjäisrahat."