Eräänä lämpöisenä yönä toukokuussa läksivät toivioretkeläiset liikkeelle. Kun vaelluksen kestäessä ei saanut nauttia mitään, aterioivat pyhiinvaeltajat ennen lähtöänsä yhdessä lukuisan tuttavien kanssa, jotka heitä saattoivat, ja asettuivat sitä varten aukealle kentälle, jota osaksi peitti kaikenmoinen roska, osittain korkea ruoho. Toisella puolen rajoitti sitä linnanmuuri, toiseen suuntaan voi nähdä meren ylitse aina sinne saakka, missä se suli yhteen sinipunaisena häämöttävän taivaan kanssa.

Useimmat läsnäolijat tunsivat minut jo ennestään ulkonäöltä, ja voitin pian heidän suosionsa kartuttamalla yhteisiä ruokavaroja lihalla, hedelmillä ja muilla herkuilla, joita olin tuonut mukanani. Aluksi pysyttelin syrjässä Farfallan kanssa, joka muurin suojassa kivien ääressä valmisteli kahvia ja salaattia; en näet voinut keltään saada niin tarkkoja tietoja seurueeseen kuuluvain henkilöiden elonvaiheista, kuin häneltä. Katsellessani hänen taitavaa ja joutuisaa askartelemistaan, esitti hän minulle kuvia muutamain hänen apunaan ja johdollaan toimiskelevien naisten luonteesta ja elämästä. Näiden joukossa oli kaksi vuokralaistani, joista toinen oli keuhkotautinen ja peljättävän laiha, ja jonka toivo, että voisi rukouksillaan hankkia madonnalta itselleen terveyden, mutta myöskin halu nähdä ihmisiä ja kuulla puhetta ja naurua, oli saattanut liittymään pyhiinvaeltajiin. Hän oli Riccardon hyvä ystävä sekä yhtä väsymättömän vilkas ja taipuisa leikinlaskuun ja ilkasteluun kuin tämäkin. Heillä oli tapana sairautensa ja hiutumisensa johdosta kilvan pistellä toisiansa, ja keuhkotautinen oli ehdottanut, että löisivät vetoa siitä että Riccardo, joka kerskaili olevansa häntä terveempi, kuolisi ennen häntä. "Mutta kuinkas minä saan sinulta maksun, jos voitan?" sanoi hän. Riccardo sanoi että hän voisi olla huoletta, sillä jos tuo uskomaton seikka tapahtuisi, niin tulisi hän keskiyöllä panemaan hänen vuoteellensa maksun tähtitaalereissa.

Toinen nainen oli lihava muori, joka joka kevät virkansa puolesta otti osaa toivioretkeen, vaikka muutoin kernaimmin pysyttelihe paikoillaan ja nytkin katseli Farfallan toimia muutoin liikkumatonna, paitsi että yhtä mittaa soluutteli sormiensa välitse hyvin pitkää ja muhkeata rukousnauhaa, mutta kasvoilla ilme sellainen, kuin aterian onnistuminen olisi riippunut hänen silmälläpidostaan. Hänen toimenansa oli istua kirkossa varakasten naisten edestä, joilla ei itsellään ollut siihen aikaa, samaten muiden hartaudenharjoitusten, kuten pyhiinvaellusten, rukousten lukemisen ja laulamisen suorittaminen. Hänen vyöstänsä riippui rukousnauha ja läkkipullo, jossa hänellä oli tapana säilyttää kahvia, ja häntä nimitettiin Vanhassakaupungissa kirkkomuoriksi sekä myöskin kirkkosammakoksi, siksi että hänellä oli pyöreät, tuijottavat silmät, pullistuneet kuten sammakolla, ja hän liikkui eteenpäin pitkillä hyppäyksillä, kun luuli ettei kukaan häntä nähnyt — niin kerrottiin. Tuosta pilanteosta huolimatta häntä kumminkin pidettiin suuressa arvossa, sekä siksi että hänellä oli taitoa ansaita rahaa, että myöskin sentähden, että hän osasi esiintyä arvokkaasti ja puhui pyhistä ja kaikkein pyhimmistäkin asioista varsin tutunomaisesti.

Kaksi naista esitti Farfalla minulle erittäin sääliteltävinä, siksi että he olivat alkaneet elämänsä joltisenkin suotuisissa olosuhteissa. Toinen heistä, Apollonia nimeltään, oli puvusta päättäen kaikkein köyhimpiä, ellei ollut tavattoman huolimaton; hän oli nimittäin suorastaan puettu ryysyihin. Hänen matalaotsainen, aistillista intohimoa kuvastava muotonsa ei ollut kaunis, vaan kumminkin huomiota kiinnittävä; sen ilme oli levoton, melkein tajuton, kuten hänen liikkeensäkin. Myötätuntoisuutta ei hän voinut herättää ainakaan muutoin kuin siksi että teki niin tavattoman säälittävän vaikutuksen. Hänen elämäntarinansa oli tällainen: Hän oli virkamiehen tytär ja oli mennyt naimisiin jonkun alhaisen virkamiehen kanssa, ja heillä oli ollut hyvä toimeentulo; kuollessaan ei mies tosin jättänyt hänelle mitään varoja, mutta hän olisi voinut tulla hyvin toimeen eläkkeellään, kun oli lapseton. Mutta jo vuoden kuluttua hän meni naimisiin erään lihakauppiaan kanssa, joka tosin ei luonnostaan ollut paha, vaan oli kiivas ja väkeviin menevä. Hän joi, siksi että kauppa kävi huonosti, tai lieneekö ehkä ollut päinvastoin; pian ilmestyi sitten huolia ja vastuksia sellaisia, joista vaimolla ei ollut ennen ollut aavistustakaan. Mies sairastui, ja se vei viimeisetkin varat; kuta heikommaksi hän kävi, sen vähemmin hän kykeni vastustamaan juomishimoaan, ja lopuksi hän hirttäytyi selvitessään pitkällisestä humalasta. Avuttomalle vaimolle hankkivat hänen entiset tuttavansa kauppakojun torilla, ja hän tuli nyt joltisestikin toimeen ja olisi ehkä pian tullut siedettäviin olosuhteisiin, mutta hän rakastui pian erääseen kuormankantajaan, jonka seisontapaikka oli lähellä hänen kojuansa. Hän antautui yhteyteen hänen kanssansa, solmimatta avioliittoa, ja synnytti nyt, ollessaan neljänkymmenen tienoilla, viisi lasta peräkkäin, kadottaen samalla kadottamistaan voimansa. Kolmas mies oli laiskin ja pahaluontoisin kaikista; hän väsyi pian tuohon rasittavaan joukkueeseen, hankki itselleen nuoren rakastajattaren ja muutti hänen kanssaan toiseen asuntoon, välittämättä lainkaan Apolloniasta ja hänen lapsistansa. Niin oli tämä joutunut Roomalaiskaupunkiin, missä käytännöllinen ja kokenut Farfalla oli auttanut tuota neuvotonta olentoa hankkimaan työtä.

Toinen nainen lienee ollut yhtä vanha kuin Apollonia, mutta vaikka surut ja huolet olivat jättäneet jälkiä hänen kasvoillensa, ilmeni niillä kumminkin vienoa suloutta, joka teki hänet paljoa nuoremman ja miellyttävämmän näköiseksi. Farfalla kertoi, että hän vielä kymmenen vuotta sitten oli ollut nuori ja ihmeen kaunis; 'hänen miehellänsä, joka myös oli kaunis ja luonnoltaan ilomielinen, oli paikka eräässä hattukaupassa, ja he tulivat hyvästi toimeen. Eräänä päivänä oli mies mennyt kovaa ukkossadetta pakoon muutamaan jalokivikauppaan ja pistänyt siellä kenenkään huomaamatta kainaloonsa laatikon, joka sisälsi joukon jalokiviä, ja vienyt sen kotiin. Kotona heitti hän kivet laatikosta, pani siihen äskensyntyneen lapsensa ja sanoi hämmästyneelle vaimollensa että pienokaisen vastedes olisi nukuttava siinä. Eräs tyttö, joka näki tuon kaiken avoinna olevasta ovesta, ilmaisi asian muille, ja mies parka joutui vankeuteen, kun tuomarit eivät voineet uskoa hänen noin äkkiä joutuneen järjiltään. Vankilassa hän, jonkun aikaa raivottuaan, kävi yhä tylsämielisemmäksi, mutta lihoi samalla, ja häntä rasitti ainainen kalvava nälkä. Hänen vaimonsa, joka tuskin kykeni elättämään itseänsä ja lapsiansa, kävi kumminkin usein miehensä luona viemässä hänelle ruokavaroja, jotka sai kokoon näkemällä itse nälkää, joten hän kuihtui kuihtumistaan samassa määrässä kuin vanki lihoi ja kävi kankeammaksi.

Sanoin Farfallalle kuultuani tämän ja muita samanlaisia juttuja:
"Näyttää siltä kuin te naiset tulisitte paremmin aikaan ilman miehiä,
ja kumminkin te aina niitä tavottelette? Mikä teidät siihen saattaa?
Tyhmyyskö vai mielettömyys vai rakkaus?"

"Kohtalo", sanoi hän, yrittämättäkään kumota väitettäni. "Kaikki on edeltäpäin määrättyä, on Riccardolla tapana sanoa, ja luulen hänen olevan oikeassa."

Väliin, sanoi hän, saivat kumminkin miehetkin kärsiä teoistansa, ja hän huomautti minua, sitä todistaakseen, suutari Bonalmasta, joka aivan äskettäin oli antanut Roomalaiskaupungille paljon puheen ja naurun aihetta. Tämä oli istuutunut muista erilleen, merelle päin, ja tuijotti katse tylsänä eteensä; hän näytti nuorelta, mutta oli kalpea ja laiha ja ikäänkuin tuskasta kokoon kutistunut, niin että minun oli mahdoton kuvailla häntä mielessäni iloiseksi ja pulskaksi, jommoinen hän vielä äskettäin oli ollut. Hän oli mennyt naimisiin hyvin nuorena, noin kymmenen vuotta sitten, hänellä oli monta lasta, ja hän oli elänyt tyytyväisenä, kunnes hänen vaimonsa alkoi käsittämättömällä tavalla laimiinlyödä taloutta ja tuhlata rahaa. Syyksi tuohon omituiseen muutokseen huomattiin mielenhäiriö, josta syystä hänet täytyi viedä hulluinhuoneeseen. Bonalma otti taloutta ja lapsia hoitamaan taloonsa nuoren, tarmokkaan ja voimakkaan tytön, joka sittemmin synnytti hänelle kaksi lasta, katsoi itseään hänen vaimoksensa ja käyttäytyi joka suhteessa sen mukaan. Kumminkaan ei Bonalma ollut suinkaan unohtanut mielisairasta vaimoansa, vaan kävi väliin häntä tervehtimässä, lähetti hänelle vaatteita ja ruokaa ja muuta mitä hän voi tarvita. Hän ei ollut pitkään aikaan käynyt laitoksessa, mutta pääsiäisen aikaan hän tunsi kiihkeätä halua tavata vaimoansa. Heidän häänsä olivat nimittäin olleet siihen aikaan vuodesta, ja silloin oli heillä ollut kimputtain esikkoja ja orvokkeja vyöllä ja napinlävessä; siksi valtasi hänet joka kevät, kun hän missä tunsi noiden kukkasten lemua, halu tavata sairasta vaimoansa, ja hänen täytyi noudattaa tuota haluansa ellei tahtonut menettää järkeänsä hänkin. Niinpä oli hän tehnyt tänäkin keväänä. Lääkäri, joka hoiti hänen vaimoansa, ilmoitti hänelle silloin että hän nyt toivoi, päinvastoin kuin ennen oli arvellut, voivansa parantaa sairaan, ja hän kehotti Bonalmaa palaamaan muutaman viikon kuluttua, viemään vaimonsa täysin parantuneena kotiin. Tuo tiedonanto vaikutti Bonalmaan kuin isku päähän, ja puoleksi tajutonna hoiperteli hän kotiin. Ollessaan tuossa tilassa, kuin päihtyneenä tai huumaantuneena, rohkeni hän ilmaista rakastajattarellensa uutisen ja kehottaa häntä lähtemään pois, suodaksensa sijansa hänen lailliselle vaimollensa. Mutta toinen vakuutti heti että pysyisi paikallansa, mihin olikin tavallaan oikeutettu, kun hänellä oli muutaman kuukauden jälkeen jälleen lapsi odotettavissa. Bonalmassa ei ollut miestä käyttämään väkivaltaa, varsinkaan, kun hänen omatuntonsa häntä soimasi, hänen sydämensä oli kiintynyt lapsiin, ja tuo tarmokas, häikäilemätön nainen, joka ei lainkaan välittänyt siitä, kuinka hän selviäisi asiasta, saattoi hänet tavallista pelokkaammaksi. Naapurit odottivat varsin uteliaina, miten kävisi, kun vaimo parin päivän perästä palaisi kotiin. Ei kukaan tiennyt muuta neuvoa kuin sen, minkä Riccardon kyttyräselkäinen ystävä oli keksinyt, että nimittäin Bonalma nyt vuorostaan asettuisi asumaan koppiin, jonka hänen vaimonsa oli jättänyt.

Tosin Bonalman ulkomuoto olikin omiansa herättämään tuon ajatuksen. Hänen kasvoistansa voi huomata että yksi ainoa kalvava ajatus tai pikemmin epäselvä pelontunne raskaana ja hervostavana ahdisti häntä. Hänen tuijottavassa, hehkuvassa katseessaan oli uhkaava ilme; hän oli minusta kuin kamalia tuskia kärsivä eläin, joka on luonnostaan tuiki leppeä, mutta alkaa kuoleman tuskan kurkkua kuristaessa umpimähkään haukkoa ilmaa ja epätoivoissaan voi purra kuoliaaksi mitä vain lähelle sattuu.

Hän piti, kertoi Farfalla, paljoa enemmän vaimostaan kuin rakastajattarestaan, joka kumminkin oli nuorempi ja muhkeampi. Luonnostaan oli hän taipuva kiintymään kotiinsa, hellä ja tunteellinen, ja hän oli, ehkä tietämättänsä, koko ajan rakastanut vaimoansa; tosin tämä olikin ollut sekä hyvä että kaunis, niin ettei ollut monta hänen vertaistansa. Farfalla, joka aina halusi mihin hintaan hyvänsä lohduttaa murheellisia, oli neuvonut Bonalmaa lähtemään mukaan toivioretkelle, mutta mitä ihmeitä madonnan oikeastaan oli tehtävä hänen hyväksensä, sitä he tuskin kumpikaan tiesivät. Kun nyt katselin häntä kaukaa, tulin vakuutetuksi siitä että olisi parasta hänen rakastajattarellensa, jos pysyttelisi hänestä kaukana, niin avuttomalta ja aralta kuin hän näyttikin, ja tuo ajatus, että hän oli murhaaja, vaikkei itse sitä tiennyt vaan ehkä vain tuskalla sitä aavisti, vaikutti minuun niin valtavasti ja tuskallisesti, etten voinut pakottaa itseäni häntä puhuttelemaan.