Mutta kun tulin seuraavan kerran, tapasin kotona ainoastaan vaimon, ja tämä kertoi että hänen miehensä oli mennyt kirkkoon, mikä tapahtuma, arvatenkin harvinaisuutensa takia, nähtävästi oli tehnyt valtavan vaikutuksen häneen, sillä hän tuijotti minuun pelästyneenä, luoden avo auki soikeat, mustaripsiset silmänsä, jotka olivat aivan samanlaiset kuin nuo ihailemani lapsensilmät. Muutoin ei hän ollut aivan niin viehättävä kuin tuonoin olin otaksunut hänen olevan; vanha ei hän vielä ollut, vaan jo vähän paksunläntä ja kömpelö, ja hänen kasvonsa, vaikka olivatkin hienopiirteiset ja sievät, eivät olleet enää nuorteita, eivät kukoistavia. Mutta ennen kaikkea puuttui häneltä tuo hyvyyttä osottava, luottamusta herättävä ilme, joka piili syvinnä Berengarin veitikkamaisissa silmissä ja epäilemättä oli perintöä isältä. Rietasmaista keikistelyä ei hänen käytöksessään ollut; hän oli kai pikemmin, jos jutut hänen kevytmielisyydestään ja uskottomuudestaan olivat tosia, sitä laatua kuin herkkusuu kissa, jonka pitää saada maistella joka vadilta, liiatenkin kielletyiltä.

Kun olin sanonut haluavani odottaa hänen miestänsä, kulki hän hetkisen huoneessa arasti edes takaisin, kunnes rohkaisi mielensä ja kysyi minulta, oliko alhaalla kaupungissa ehkä jo saatu uusia tietoja Berengarista. Kun vastasin kieltävästi, sanoi hän salaperäisesti hymyillen, että sitä hän oli ajatellutkin ja että se olikin parasta. Äidilleen hän kyllä vielä antaisi tietoja itsestänsä, ja ellei hän sitä tekisikään, niin hän varmaan kumminkin muutaman vuoden kuluttua palaisi Amerikasta, taskut täynnä kultaa ja hopeaa. Kysyin kauhistuneena, oliko hän sitten todella lähtenyt sinne. "Minnekäs muuanne hän olisi mennyt?" vastasi hän. "Tyhmä hän ei ollut; sitä olen aina ajatellutkin, että hänestä tulisi jotakin erikoista ja että hän tuottaisi vanhemmillensa onnea ja siunausta." Samalla hän katsoi minuun vilkauttaen silmiänsä veitikkamaisesti, kuten olin nähnyt pienokaisenkin tekevän, mutta nyt tuo elje vaikutti minuun melkein kammottavasti.

Ryhtymättä itse asiaa arvostelemaan sanoin hänelle ettei hänen pitäisi sanoa miehellensä mitään arvelustaan, sillä varmaankaan tämä ei kernaasti kuulisi siitä puhuttavan. Hän nauroi ja tuumaili, että pidinkö minä häntä niin tyhmänä. Ensiksi hän oli yrittänyt ruveta siitä puhumaan, mutta silloin oli hänen miehensä joutunut hurjaan raivoon, ja nyt hän ei enää virkkanut siitä mitään. Aikaa myöten Toni kyllä tyytyisi asiain tilaan, varsinkin jos minä koettaisin vaikuttaa siihen suuntaan. Minua ei haluttanut luvata sitä, mutta en virkkanut mitään, ja hän lienee pitänyt sitä myöntymisen merkkinä. Hän oli vielä varmempi asiastaan, sanoi hän, kun hänen miehensä edellisenä yönä oli nähnyt tällaisen unen: Berengar oli mennyt veneellä meren ylitse, ja meri oli ollut ikäänkuin sulaa tulta ja pursi kuin avo auki oleva suuren suuri liljankukka. Kun tuulenhenki vienosti puhalteli aukean meren ylitse, olivat korkeat laineet eli liekit, hohtaen purppuranvärisinä, sinipunaisina ja keltaisina, kohonneet ja laskeuneet hiljaa, niin taivaallisen levollisesti, ettei hän edes ollut tullut ihmetelleeksi sitä, kuinka ne eivät tuhonneet liljavenosta, vaikka se oli aivan niiden keskellä; eivät ne olleet sitä edes kärventäneetkään. Purjeitta ja soutimetta ensi pursi nopeasti eteenpäin, vieden muassaan pikku Berengarin, joka nyökytteli päätänsä ja heitti jäähyväisiksi lempeän surumielisiä katseita. Kun nyt veno eteni etenemistään ja pian näytti kuin pilvekkeeltä vain ja sitten kuin himmeältä tähdeltä taivaanrannalla, ei isä enää voinut hillitä kaihoansa, vaan heittäytyi liekehtivään mereen, mutta heräsi samassa.

Vaimo oli kertonut tuon unen seikkaperäisesti ja nähtävästi nauttien esittämiensä kuvien värittämisestä. Ehdittyänsä loppuun sanoi hän nopeammin ja tavallisella äänellä: "Uni on helppo selittää, sillä pursi merellä merkitsee matkaa Amerikkaan, ja savuttomat liekit merkitsevät onnea, erittäinkin kultaa. Olisin puhunut siitä erään naapurivaimon kanssa, joka osaa selittää unia, jos se ei olisi ollut niin tuiki helppo käsittää. Sitä paitsi arvelin että olisi parempi etten puhuisi siitä kenenkään kanssa." Vakuutin hänelle että niin oli ja otin häneltä sitä paitsi lupauksen, että jos hän todella joskus saisi kirjeen Berengarilta, hän tulisi puhumaan siitä minun kanssani ennenkuin näyttäisi sen miehellensä. Sitten minun täytyi lähteä, Tonia tapaamatta, kun ei minulla enää ollut aikaa odottaa.

Seuraavana päivänä tehtiin tuo kammottava löytö, josta jo kerroin. Tieto siitä levisi nopeasti ja herätti kaikkialla harrasta osanottoa. Pienokaisen kuva oli ollut aikaisemmin, hänen olinpaikkansa ilmisaamista varten, sanomalehdillä julaistuna ja muureillakin nähtävänä, joten kukin oli luonut itselleen käsityksen hänestä. Nuo kammottavat, salaperäiset erityisseikat, rikoksen julmuus ja tuo että lapsi oli joutunut sen uhriksi, kaikki oli omansa saattamaan tunteet kuohuksiin, ja jos ihmiset olivatkin olleet ylen kärkkäät uskomaan poika parasta kaikkea pahaa ja, mikäli mahdollista, heittämään syyn vanhempien niskoille, niin oli heidän osanottonsa nyt sitä intohimoisempaa. Pian olivat he poika raukasta tehneet pyhän marttyyrin, ja mitä viehättävimpiä kuvia he loivat mielessään hänestä, jonka runneltu ruumis oli niin kammottavassa tilassa, ettei voitu sallia yleisön sitä nähdä. Runsaasti tuotiin kukkia ja rahalähetyksiä Vanhaankaupunkiin Tonin taloon yleisen säälin osotteeksi. Kukkaisloiston ympäröimänä istui isä pöydän ääressä tuossa sievässä, siistissä huoneessa, jossa olin tullut hänen tuttavuuteensa; hän näki ihmisiä tulevan lukuisasti surua valittamaan ja kuunteli mitä hyvää ja kaunista heillä oli sanottavaa pikku Berengarista, mutta itse hän ei puhunut sanaakaan. Luulen ettei hän oikeastaan selvästi tajunnut kenenkään muun läsnäoloa kuin minun, ja minut hän huomasi siksi että hänen mieleensä oli jäänyt sellainen muisto, että minä olin ainoa, joka en ollut koskaan epäillyt hänen poikaansa syylliseksi. Nyt tuntui minusta käsittämättömältä, kuinka oli koskaan voitu ajatella mitään muuta tapahtuneeksi kuin mitä todella oli tapahtunut ja mikä olisi ollut lähinnä otaksuttavissa, jopa suorastaan ainoa mahdollinen selitys. Pitkät ajat oli minulla mielessäni pienokainen, jonka olin nähnyt vain muutamia päiviä ennen hänen surullista loppuansa aivan hänen murhaajansa läheisyydessä, ikäänkuin kohtalo olisi halunnut antaa minulle viittauksen, tarjota vielä pelastumisen mahdollisuutta. Mutta minä en ollut aavistanut mitään, en pelastanut hänen henkeänsä enkä edes hänen kuoltuansa puolustanut hänen kunniaansa. Selvästi näin edessäni nuo salaperäiset lapsensilmät, kuinka ne pelästyneinä hakivat ystävää, puolustajaa, kuinka ne vähitellen kyyneltyivät — ja sitten äkkiä kääntyivät minua kohden, pelokkaina, mutta kumminkin minuun luottaen, — ilme niin yliluonnollisen vakavana kuin tuona kevätiltana, — kuinka niiden kysyvä katse kävi hämmästyneeksi ja surulliseksi, haikean, mieltä vihlovan, katkeran surulliseksi. Luulen että jos tuona päivänä olisi haudattu tyttö, jonka minä olisin vietellyt, hylännyt ja syössyt häpeään ja kuolemaan, ei mieltäni olisi voinut kalvaa tuskallisempi katumus kuin nyt tuon lapsen takia, joka oli minulle varsin vieras ja jolle itse teossa en ollut tehnyt mitään pahaa. Melkein kadehdin onnetonta, kaikkein surkuttelemaa isää, sillä hänen mielessänsä liikkui nähtävästi toisenlaisia kuvia. Hän ei näyttänyt tietävän mitään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta kuten kauhusta kivettynyt hän ei ollut, vaan kuten haltioihinsa joutuneet, joille jokin jumalallinen salaisuus on ilmaistu; niin rumiksi kuin lakkaamaton itku oli tehnytkin hänen kasvonsa, jotka eivät ennestäänkään olleet kauniit, täytyi niiden kumminkin herättää jokaisessa nöyrää kunnioitusta. Kukin tunsi, etteivät tänä hetkenä mitkään maalliset, mitkään jokapäiväiset asiat voineet vaikuttaa tuohon mieheen. Ei hän surrut Berengarin kuolemaa, sillä hän näki hänet edessään eloon elpyneenä, — hänet oli lahjoitettu hänelle jälleen, ihanampana ja puhtoisempana kuin silloin, kun hänet ensi kerran oli laskettu hänen vapiseville käsivarsillensa. Ehkä hän nyt hengessä autuaallisena ja nöyränä oli polvistunut lapsensa kirkastetun kuvan eteen ja painoi suurta, lempeätä suutansa noita läpikuultavia kätösiä vasten; ehkäpä hän, kuten unessaan, näki Berengarin liljapurressaan, Herran hengen vienosti puhaltaessa, saapuvan taivaan satamaan, mistä hänelle hymyili ja viittaili.

Sen sijaan vaikeroi ja nyyhkytteli nyt vaimo surkeammin ja kiihkeämmin kuin olisin luullut hänelle mahdolliseksi. Epäilin hänen surunsa osaksi aiheutuvan amerikkalaisten pilvilinnojen kukistumisesta, joita hän oli Berengarille rakennellut; mutta varmaan se pääasiallisesti oli ainoan lapsen kuolemasta johtuvaa äidinsurua. Niitä tunteita, joita hänen miehensä mielessä oli liikkunut ja nyt liikkui, oli hänen mahdoton ollenkaan ymmärtää; sen hän vain oli käsittänyt ja se koski hänen sydämeensä ja pöyristytti häntä: että hänen lapsensa oli kuollut, oli murhattu kammottavalla tavalla eikä palaisi enää koskaan; ettei hän enää koskaan saisi kuulla hänen livertelevää nauruansa, ei nähdä hänen helliä katseitansa, ei ottaa häntä syliinsä ja hyväillä häntä ja pusertaa vasten rintaansa, ei koskaan enää suudella hänen kosteita huuliansa ja vereviä poskiansa.

Mietin mielessäni: 'Entä kun nuo pitkät, yksitoikkoiset arkipäivät tulevat, ja asterit ja ruusut, jotka nyt täällä täyttävät ilman tuoksullaan, ovat poissa, ja niiden viimeiset kuihtuneet lehdet lakaistaan kokoon ja viedään ulos — ja Toni seisoo jälleen teuraspöydän ääressä, verinen esiliina vyöllään, viikon, kuukauden, vuoden toisensa jälkeen!' — Silloin ovat myöskin hänen tämänpäiväiset haikeansuloiset tunteensa haihtuneet, ja toivoton yksinäisyydentunne täyttää hänen mielensä hänen lapsettomassa, ilottomassa talossansa. Ja jos hänen vaimonsa vuosien kuluttua joskus kertoo, kuinka tuo uni hänet petti, ja puhuu siitä, kuinka olisi, jos Berengar nyt tuolta kaukaa palaisi kotiin ja solakkana ja iloisena kiiruhtaisi katua ylös, vanhempiensa syliin, ehkei hän silloin enää joudu raivoihinsa, vaan kuuntelee äänetönnä ja hautoo mielessään tuota ajatusta ja säpsähtää, kun lattia sattuu narahtamaan. Miksi taivasta ei voi saavuttaa syöksemällä purppuramereen, ei voittaa kiihkeällä hyökkäyksellä? Se olisi helpompaa kuin selkä kumarassa vaeltaa sinne hietaista, yksitoikkoista, silmän siintämättömiin ulottuvaa maantietä. Mutta varmaankaan se, joka ei voisi kestää jokapäiväisen elämämme yksitoikkoisuutta, ei myöskään kestäisi iankaikkisen taivaallisen levon juhlallista muutteettomuutta.

IX

Aika ajoin minusta tuntui siltä kuin Farfalla olisi ollut ilkeäjuoninen petturi ja minä itse aika hölmö. Niinpä hän muutamana päivänä mainitsi jutellessamme, että minä hänestä muistutin erästä herraa, joka oli johtajana suuressa öljytehtaassa, missä hän muinoin oli työssä. Mainittu herra oli erinomaisen hyvä työväelle, ja sen takia oli tehtaan omistaja lyhyen ajan kuluttua asettanut hänet toiseen toimeen ja hänen sijallensa ankaran, tylyn miehen. Joka päivä säännöllisesti meni eräs vaimoista päivällisloman tultua hänen tykönsä ja pyysi saada noutaa vähän öljyä ruuan valmistamiseksi, ja siihen hän aina sai luvan, sillä ehdolla ettei ottaisi enempää kuin tarvitsi itseänsä varten. Silloin täytti vaimo joukon pulloja toisillekin ja piilotti ne vaatteisiinsa, mutta piti kädessään pienen pullon, jota ohi kulkiessaan näytti herralle. "Julkisesti ja rehellisesti, siitä minä pidän", sanoi tämä silloin, taputtaen häntä olalle. Farfalla kertoi tämän jutun sydämellisesti nauraen, ja hän näytti tuntevan jonkunmoista säälinsekaista hyvänsuopuutta tuota älyä vailla olevaa miestä kohtaan, jota minä arvatenkin muistutin juuri typeryyden puolesta. Vähän loukkaantuneena ja hämmästyneenä lausuin: "Te näette että Jumala on oikeassa ollessaan kova teitä kohtaan; jos hän olisi lempeä ja armelias, niin te kohtelisitte häntä kuten tuota liian hyväsävyistä herraa, pettäisitte häntä parhaanne mukaan, ettekä vähääkään välittäisi hänen käskyistänsä." Nauraen myönsi Farfalla minun olevan oikeassa, mutta lisäsi että olihan olemassa ihmisiä, jotka eivät noudattaneet Jumalan käskyjä enemmän kuin köyhätkään ja joille Hän kumminkin suo runsaasti armoaan. Vastasin lyhyesti että köyhät valitettavasti pitivät rikkautta ainoana kiitosta ansaitsevana armolahjana, mutta ettei pitänyt kuvailla Jumalaa mielessään mahtavaksi taikuriksi, joka tyhjentymättömästä rahakukkarosta jakelee kultaa lemmikeilleen, vaan että kiiltävän kullan laita usein on kuten kauniiden omenoiden, joiden sisässä on inhottava mato, — jota vastoin sairaus, köyhyys ja muut sellaiset kärsimykset ovat kuin nuo huononnäköiset omenat, jotka ryppyisestä kuorestaan huolimatta ovat varsin mehukkaita ja maukkaita.

Seuraava seikka herätti minussa vielä enemmän tyytymättömyyttä Farfallaa kohtaan: Taloni pohjakerrassa asui eräs parturi, joka oli erinomaisen hyväluontoinen ja rehellinen ihminen, mutta taipuisa lörpöttelemään ja loukkaamaan toisia terävällä kielellänsä. Hänen vaimonsa, joka oli pulska, verevä ja kaunis olento, oli muinoin pitänyt yhteyttä erään uskottoman heittiön kanssa, ja tuloksena siitä oli lapsi, herttainen, sievä poikanen, joka aviopuolisoilla nyt oli luonansa. Parturi rakasti sitä nimittäin, sen syntyperästä huolimatta, varsin hellästi, niin ettei hän edes olisi tahtonut suostua siihen että isä maksoi kuukausittain määrätyn rahasumman sen ylläpidosta. Mutta vaimo pysyi lujana vaatimuksessaan. "Mitäpä varten me sen lahjoittaisimme tuolle kelvottomalle ihmiselle?" sanoi hän, ja hän lähetti joka kuukausi pienokaisen itsensä noutamaan rahat.