Farfalla oli elänyt noiden ihmisten kanssa mitä paraimmassa sovussa, kunnes turhanpäiväisestä asiasta syttynyt riita siitä teki lopun. Parturi oli joillakin kokkapuheilla, joilla ei sanonut tarkoittaneensa mitään pahaa, niin katkeroittanut hänen mielensä, että hän suorastaan vaati minua sanomaan irti nuo vuokralaiseni, joita en voinut syyttää mistään pahasta. Ei lähtenyt mitään apua siitä että huomautin hänelle, kuinka halpamainen hänen kostonhimoinen menettelynsä oli ja millaista vääryyttä hän tahtoi saada minut tekemään, — en saanut häntä järjillensä, vaan hän selitti lyhyesti, että jos nuo toiset jäisivät talooni, niin hän muuttaisi. Varsin kernaasti olisin antanut hänen lähteä tiehensä, niin minua kiukustutti hänen pikkumainen, inhottava kostonhalunsa; mutta rakkauteni Riccardoon esti minua siitä. Pahoilla mielin päätin pyytää parturinväkeä muuttamaan, ja he käyttäytyivät varsin hienotunteisesti, osottaen käsittävänsä menettelyni ja helpottaen vastenmielistä tehtävääni suopealla myöntyväisyydellään. Vaikka Farfalla tosin itsekin oli pahoillaan siitä mitä oli tapahtunut, kun se ei enää ollut autettavissa, oli se kumminkin tuottanut minulle niin paljon ikävyyttä, etten voinut sitä hevillä unohtaa, ja sattui sitten yhä uudelleenkin kaikenmoista, mikä pani minut hämmästymään.
Tapahtui useita kertoja, että muutamat vuokralaisistani, aivan kuten talonhoitaja oli ennustanut, pyrkivät käyttämään eduksensa hyvänluontoisuuttani maksamalla ainoastaan osan vuokrasta tai ei mitään. Silloin Farfalla tosin piti puoltani ja tarjoutui itsestään saattamaan heitä järjilleen, mutta ei huomauttanut heitä siitä, että oli väärin että he kieltäytyivät maksamasta hyvälle isännälle sitä vähää, minkä hän vaati, vaikka kyllä olisivat olleet säntillisiä ja nöyriä, jos heitä olisi kohdeltu armottomasti, vaan hänen järki- ja siveyssaarnansa sisältönä olivat sellaiset lauseet kuin: "Ymmärtäväisemmän tulee mukaantua" tai: "Ei köyhä kumminkaan kykene rikasta vastustamaan." Kun kerran sattumalta kuulin hänen puheensa ja vaadin häntä niistä tilille, ei hän lainkaan joutunut hämilleen, vaan sanoi huolettomasti, ikäänkuin siitä tuskin olisi kannattanut puhuakaan: "Eikös sitten ole niin? Teillä on ja pysyy valta. Minun täytyy puhua heille heidän ymmärryksensä mukaisesti; näettehän että se on auttanut, sillä maksaneethan he ovat."
Minä mietin mielessäni: 'Mitä varten antaudun ihmisten pariin, jotka ovat kuin vierasta kansaa omine uskoinensa ja lakinensa? Meidän ja heidän välillänsä ei voi syntyä ystävyyttä, ei mielten sopusointua. On tapahtunut että ihmiset, jouduttuaan merellä tuuliajolle tai kuljeskellessaan jäävuorilla tai erämaassa, ruokavarojen loputtua ovat tappaneet ja syöneet toverinsa, eikä heidän tekoansa ole katsottu rangaistavaksi; niitä, jotka puolikuolleina nälästä taistelevat henkensä puolesta, ei sovi arvostella ihmisellisten siveyskäsitteiden perusteella, vaan samaten kuin petoeläimiä. Niitä täytyy joko vainota tai — ellei tahdo niitä jättää oman onnensa nojaan — auttaa perinpohjaisesti; mutta mieletöntä on antautua muutoin niiden kanssa tekemisiin.
Mutta tuskallisempi kuin kaikki edelliset kokemukseni oli tämä: Näin eräänä päivänä puodinakkunassa tahotun topaasin, joka oli hyvin suuri ja niin taitavasti juotettu, että se näytti irtonaisena pysyttelevän neulan varassa. Heti näin mielikuvituksissani tuon kiven Lisabellan tuuheassa, pehmoisessa vaaleassa tukassa, ja tunsin niin voimakasta halua todella pistää sen sinne, että punnitsematta asiaa sen pitemmältä tartuin ovenripaan, mennäkseni puotiin ostamaan sen. Mutta silloin muistin Riccardon, en tiedä miksi, ja käteni vaipui alas ja läksin kulkemaan edelleen.
Kuvailin mielessäni, mitä hän sanoisi, jos panisin hänen vuoteellensa topaasin hinnan suuruisen rahasumman; tulin ajatelleeksi että sillä voisin ostaa hänelle sievän puvun, eikä hänellä ollut vielä koskaan ollut uusia vaatteita, vaikka hän niin kernaasti olisi halunnut olla siististi ja somasti puettuna. Sitten näin jälleen edessäni Lisabellan kultakutrisen pään, kuulin hänen päästävän riemuhuudon nähdessään kiven, ja näin hänen pistävän sen kiharoihinsa ja posket punoittavina lähestyvän peiliä. Kuten suuri, raskas pisara makeata kreikanviiniä se kimalteli hänen pehmeässä, punertavassa, ruskeassa, kullanhohtavassa tukassaan. 'Miksi en saa antaa sinulle tuota lelua?' ajattelin. Melkeinpä jo yritin lähteä hänen luoksensa, heittäytyäkseni hänen jalkojensa juureen ja pyytääkseni häntä ratkaisemaan, antaisinko hänelle topaasin vai Riccardolle rahat; mutta jätin sen kumminkin tekemättä, sillä tiesin että hän nauraisi ja sanoisi: "Osta minulle topaasi ja anna Riccardolle rahat!" Sillä välin olin, katuja pitkin rientäen, tahtomattani tullut takaisin kultasepän puodin luo, ja nyt menin sisään ja ostin kiven. Inhottava tunne, ikäänkuin olisin varastanut, kuristi kurkkuani ja ahdisti rintaani; samalla pisti päähäni että menisin näyttämään topaasin Riccardolle ja sanoisin että se oli aiottu Lisabellalle. Sadoin kerroin vakuutin itselleni että se olisi paheksuttava, tarkoitukseton, ruma teko, mutta kumminkin minusta tuntui siltä että minun oli mentävä ja minä meninkin. Riccardo oli sinä päivänä jälleen heikompi ja lepäsi valjuna ja hintelänä karkealla lakanallaan, jonka rinnalla kiven tumma hohde teki surullisen ja omituisen vaikutuksen. Aluksi hän sitä tuskin tarkkasikaan, vaan kysyi vain välinpitämättömästi, oliko se merikivi. Mutta kun kerroin että se oli topaasi ja että se oli määrätty Lisabellalle, vilkastui hän, otti sen käteensä ja kysyi mitä se maksoi; kun mainitsin tuon hänen kannaltansa arvostellen kylläkin korkean hinnan, lisääntyi hänen kunnioituksensa niin kiveä kohtaan, kuin minua ja Lisabellaa kohtaan, joka sen tulisi omistamaan. "Tahtoisinpa nähdä hänet", sanoi hän, laskien vallan väsyneenä päänsä tyynylle ja sulkien silmänsä.
Pitkät ajat meni tuskin päivääkään ilman että tunsin samaa tuskaa kuin näyttäessäni Riccardolle kiveä, ja kuumana kohosi silloin veri poskilleni; en tiedä häpesinkö ostostani vaiko kurjaa sääliäni.
Enemmän kuin koskaan ennen tunsin mieleni kevenevän, kun kesä tuli ja voin ottaa esille matkalaukkuni; mutta muistot Vanhastakaupungista seurasivat mukana, niistä ei ollut helppo päästä erilleen. Väliin, kulkiessani varjoisaa polkua tuoksuvassa metsässä tai jonkun vieraan kaupungin leveitä, valoisia katuja pitkin, taivaan hymyillessä, ihanoiden joutopäivien väikkyessä edessäni kuin parvi viehkeitä luonnottaria, kuvastui äkkiä mieleeni Riemuportinkatu, kuinka se likaisena ja kuumana kompuroi mäkeä ylös, haiskahtaen hieltä ja viinalta, öljyltä ja sipulilta.
Silloin oli iloni muutamaksi aikaa mennyttä; kärsin tuosta kuvasta kuten ruuasta, jota ei voi sulattaa, ja olin pari päivää alakuloinen ja raskasmielinen. Riccardo oli kerran kuvaillut minulle ainoata retkeänsä ulos maailmaan; palattuaan äitinsä tykö sairashuoneesta, jossa oli viettänyt kymmenen vuotta, turhaan toivoen parannusta, ilmoitti hän nyt haluavansa oppia tuntemaan synnyinkaupunkiansa ja läksi varoituksista huolimatta yksin vaeltamaan kainalosauvansa nojassa. Hän läksi kaupungista ulos, sillä häntä houkuttelivat vuoret, jotka näyttävät olevan lähempänä kuin ne ovatkaan, mutta pian alkoi häntä pyörryttää, kun ei hän vielä koskaan ennen ollut kulkenut niin pitkää matkaa eikä ollut niin kauan ulkoilmassa. Kun hän nyt yritti mennä sisään erääseen taloon pyytämään lasillista vettä, paiskasi muuan naishenkilö, varmaankin luullen maankulkijoita olevan tulossa, aivan hänen edessänsä sisäoven kiinni; talo oli nimittäin jokseenkin erillänsä muista, maantien varrella. Siten päättyi ainoa varsinainen kävelyretki, minkä hän eläissänsä oli tehnyt; sen jälkeen hän aina pysytteli vain Vanhankaupungin kaduilla tai laskeutui merenrannalle.
Alkupuolella matkaani muistui tuo retki sadoin kerroin mieleeni ja turmeli minulta jokaisen nautinnon, niin että se, minkä olisi pitänyt herättää miellyttävimmät tunteet, nyt herätti katkerimmat. Ajattelin että nyt hän ehkä seisoo ylhäällä Riemuportinkadun päässä, nojaten kalpeana, käynnistä väsyneenä, johonkin seinään ja pitäen lujasti kiinni kainalosauvastaan sekä katsoen aavalle, aaltoilevalle merelle, jota pitkin laivat rientävät pois, ottamatta häntä mukaansa noihin kaukaisiin ihmemaihin. Sitten arvelin taas että ehkä tuollaisia ajatuksia herää vain sen päässä, joka on rahanrakastaja, aineellisuuden orja, kultaisen vasikan palvelija, ja että Riccardolle ehkä pala merta, kallionseinä taustana, tai epäaistikas Mariankuva Pakanakirkossa tuottaa enemmän henkistä tyydytystä ja nautintoa kuin minulle mitä suurenmoisimmat maisemat, museot ja teaatterit.
Nuo kysymykset, joihin en kyennyt vastaamaan, kävivät rasittaviksi ja harmittivat minua, ja olisin halunnut ainaiseksi päästä niiltä rauhaan. Lukuisain uutten mielivaikutteiden avulla onnistuikin minun vähitellen kääntää ajatukseni tuosta tuskastuttavasta aineesta, enkä kotiin palattuanikaan arvellut lainkaan mennä noita tuttaviani tapaamaan. Kun menin pikku Berengarin takia tapaamaan Tonia, tein kierroksen, välttääkseni Riemuportinkatua, ja riensin sitten nopeasti tieheni, katsomatta puolelle tai toiselle, enkä todella kohdannutkaan Farfallaa tai ketään hänen tapsistansa.