XI

Kuten tunnettua, on aikoja, jolloin kissat tepastelevat kuutamossa katoilla, ja joka, kujasta ja sopukasta kuuluu niiden lemmennau'untaa. Roomalaiskaupungin nuorison saivat tuollaiset tunteet valtaansa varsinkin kahtena ensimäisenä lämpimänä kevätkuukautena, kuten luonnollista oli, sekä keinotekoisten kiihdytysten avulla laskijaisen aikoina, jolloin sydämen lämmittämiseen käytettiin auringonpaisteen ja huumaavan kevätilman asemesta kuumia tanssisaleja, missä musiikki soi. Tosin ei laskijaisena oikeastaan ollutkaan kysymyksessä sydän, vaan ihmiset antautuivat huumauksen valtaan, karaistuaksensa kestämään talven kurjuutta, kun tuima tuuli tunki kylmiin huoneisiin, jotka olivat täynnä työttömiä, viinalta haisevia miehiä, huolestuneita vaimoja ja kapaloissaan vaikeroivia, äskensyntyneitä lapsia. Väliin tuli tähän aikaan vuodesta muutamia auringonpaisteisia, lämpimiä päiviä, ikäänkuin ihanoita muukalaisia autioon saareen, missä heidät seppelöidään ja hillittömään riemukarkeloon yhtynyt, heitä jumaloiva kansa heidät piirittää, — ja silloin oli huume sitä suloisempi. Eräänä sellaisena päivänä tuli pikku Annetta parka Farfallan tykö ja pyysi tältä paria kirjavaa silkkiliinaa, jommoisia Nannin mies, laivanlämmittäjä, toi kaukaisilta matkoiltaan ja joita säästäväinen Farfalla pitkät ajat oli säilyttänyt hallussansa. Anetta aikoi illalla mennä naamijaistanssijaisiin ja koristautua liinoilla. Farfalla ihmetteli sitä että Anetta, joka ei ollut vielä vuottakaan ollut leskenä ja oli niin kiihkeästi surrut miestänsä, nyt halusi mennä tanssijaisiin, sekä myöskin sitä että hän tuli kerjäämään toiselta, lisäksi sellaiselta köyhältä vaimolta kuin häneltä, paria kurjaa liinaa. Tiedettiin nimittäin yleisesti, että Anetta yhä vielä sai apua kirkkoherra Jurewitschilta, niin ettei hänen olisi tarvinnut mennä työhönkään, ellei se olisi ollut hänelle välttämätöntä ajan kuluksi. Mutta Anetta parasta oli se vähän, mikä Farfallasta olisi ollut ääretön rikkaus. Hän ei osannut järjestää elämäänsä järkevästi; sen sijaan että olisi pysynyt kotona ja ylläpitänyt talouttansa sillä mitä sai kirkkoherralta, hän maksoi eräälle naapurivaimolle siitä että tämä piti vähän silmällä hänen lapsiansa ja katsoi että ne saivat ruokaa, ja sitten hän osteli lapsille kaikenmoista, minkä ne yksin jätettyinä heti turmelivat.

Vanhassakaupungissa tiesivät kaikki että Jurewitsch antoi Anetta'lle rahaa ja että hän lisäksi kävi usein häntä tervehtimässä ja viipyi kauan aikaa hänen luonansa. Hän sanoi rahan olevan tulon keräyksestä, jonka hän oli pannut toimeen Anetta'n hyväksi, mutta sitä ei kukaan uskonut, sillä olihan usein ennenkin kuollut miehiä, jotka jättivät jälkeensä lesken ja orpoja, eikä hän ollut osottautunut noin toimeliaan avuliaaksi. Kun Anetta sitä paitsi, vaikka olikin kansanmaun mukaan liian hento ja kalpea — sillä ainoastaan suuri ilo tai mielenkiihko kohotti hänen poskilleen punan, — kumminkin lapsellisessa avuttomuudessaan kieltämättä oli varsin suloinen, niin oli otaksuminen, että kirkkoherran harras osanotto perustui rakkaussuhteisiin, varsin lähellä. Anetta vakuutti joka tilaisuudessa pontevasti, ettei sellaisesta ollut kysymystäkään, ja että Jurewitsch oli mitä jaloin, epäitsekkäin, täydellisin ihminen, ja varsinkin naiset olivat varsin valmiit häntä uskomaan. Usein nousivat, hänen kiivaasti puolustaessaan Jurewitschin kunniaa, hänen silmiinsä kyyneleet, mikä aiheutui siitä että hän puoleksi tietämättään suri sitä että tuo mies oli sellainen eikä toisenlainen. Sielunpaimenen tehtävien suorittaminen ei ollut Jurewitschille helppoa, ja taitamattomia olivat myöskin hänen yrityksensä avustaa Anettaa niin aineellisesti kuin henkisesti, — mutta eivät ne muutoinkaan olisi olleet hyväksi. Kun hän puhui, tuijotti Anetta suu avoinna hänen kauneisiin kasvoihinsa, käsittämättä mitään hänen puheistansa ja odottaen vain sanoisiko hän: "Rakastan sinua, ole omani!" Silmänräpäystäkään epäröimättä hän olisi heittäytynyt hänen syliinsä, — ja kun Jurewitsch ei suonut hänen tunteillensa mitään muuta tyydytystä kuin että tullessaan ja mennessään hieman kosketti hänen kättänsä pitkällä kapealla kädellänsä, joka aina oli kylmä ja tuntui kuin täytetyltä sormikkaalta, niin kävi Annetta'n kaiho ja hellyys vähitellen hillittömäksi ja muodostui sairaloiseksi intohimoksi.

"Mitäpä sinä naamijaisista", sanoi Farfalla lempeästi. "Minä olen elänyt näin vanhaksi käymättä niissä koskaan. Seuraavana aamuna on pääsi niin raskas ettet kykene työhön." Pikku Anetta istuutui keittiönpöydälle, sillä Farfalla toimiskeli lieden ääressä, ja tuijottaen säkenöiviin hiiliin hän sanoi: "Minun täytyy taas kerran saada olla iloinen." "Mutta iloinenhan sinä aina olet", vastasi Farfalla, "niin lastesi seurassa kuin työssä ollessasi." "En minä sellaista iloa tarkoita", sanoi Anetta; "tarkoitan aivan toisenlaista, — hurjaa, huumaavaa iloa, joka panee pään sekaisin ja saattaa unohtamaan itsensä ja koko maailman." "Ei sellaista iloa ole olemassakaan", sanoi Farfalla nauraen. "Onpa kyllä", väitti pikku Anetta, ja hänen suuret siniset silmänsä mustenivat sisällisen hehkun vaikutuksesta; mutta ei hän selittänyt, missä tuo ilo olisi löydettävissä ja mistä hän sen tunsi.

Farfalla tuumaili että mitähän kirkkoherra, joka oli hänelle niin hyvä ja jolle hän varmaankin oli hyvin rakas, tuosta sanoisi. Aluksi, sanoi Anetta huoaten, oli hänkin sitä luullut, ja täytyihän hänen vieläkin uskoa niin olevan, sillä miksikä hän muutoin antaisi hänelle niin paljon rahaa. Mutta ehkä hän ei tahtonut sanoa sitä, kun oli pappi, vaan meni siksi aina tiehensä mitään puhumatta ja jutteli enemmän lasten kanssa kuin hänen kanssansa. Yleensä ei hänen seurassaan, niin kaunis kuin hän olikin, voinut joutua tuollaisen huimaavan ilon valtaan, kuin viini olisi kohonnut päähän.

Naamijaisten jälkeisenä päivänä tuli Anetta vastaan Farfallalle, ja hän näytti uniselta ja väsyneeltä, kuin pohmelossa olevalta. "No, oliko sinulla hauska?" kysyi Farfalla. Anetta nyökäytti päätänsä hymyillen ja suhahti ohitse. Muutaman viikon jälkeen tuli hän sitten kalpeana ja kurjana ja alakuloisena Farfallan tykö, istuutui nurkkaan ja itki, ja vasta pitkän ajan perästä Farfallan onnistui ystävällisillä kehotuksillaan saada hänet puhumaan ja purkamaan sydämensä. Kaivolta vettä noutaessaan oli hän kuullut toisten juttelevan eräästä miehestä, jonka kanssa hän oli tanssinut naamijaisissa ja josta hän ei tiennyt paljon muuta, kuin mikä hänen nimensä oli. "Se on viides", oli eräs vaimo sanonut, tarkoittaen äskensyntynyttä lasta, "nimittäin viides, jonka hänen vaimonsa on hänelle synnyttänyt, — toisten lukua hän ei tiedä." Siten sai Anetta tietää tuon, mitä ei ollut lainkaan aavistanutkaan, nimittäin että hän oli nainut mies, — mikä seikka oli saattanut hänen mielensä kuohuksiin, siksi että hän oli toivonut häntä itselleen. Farfalla kysyi, oliko mies antanut hänelle joitakin lupauksia. Ei, ei hän ollut luvannut mitään, eikä hän edes tiennyt Anetta'n nimeäkään, ja sattumalta oli Anettakin saanut tietää hänen nimensä; mutta Annetta'lla oli odotettavissa lapsi, ja sen isä oli tuo mies, jota hän ei ollut nähnyt koskaan muulloin kuin noissa naamijaisissa. "Ja sinä luulit että hän menisi naimisiin sinun kanssasi?" kysyi Farfalla hämmästyneenä. "En juuri luullut, vaan toivoin", vastasi Anetta hiljaa.

Farfalla nauroi hänelle ja nuhteli häntä, mutta hän olisi kumminkin halunnut auttaa häntä jollakin tavalla, ja hän ehdotti että Anetta koettaisi uskotella papille, että tuo naamijaislapsi oli hänen. Mutta sitä sanoi Anetta mahdottomaksi; eihän heidän välillänsä ollut koskaan ollut minkäänlaista rakkaussuhdetta.

"Ja te kehotatte tuota heikkoluonteista olentoa sellaiseen konnamaiseen, katalaan tekoon?" sanoin vihoissani. "Kehotatte häntä pettämään hyväntekijänsä mitä hävyttömimmällä tavalla, ehkäpä syöksemään hänet ainaiseen onnettomuuteen?" Farfalla purskahti ääneen nauramaan ja sanoi: "No, mitä väärää siinä olisi? Jos kerran olisi mahdollista että Anetta synnyttäisi hänelle lapsen, niin eikös olisi hänelle parahiksi, jos hänelle uskoteltaisiin, että tuo lapsi on hänen?" Sitä hän ei lainkaan hävennyt, että oli syyttömästi epäillyt Jurewitschia.

Sillä välin oli Vittoria päässyt pois sairashuoneesta ja toimitettu, suureksi mielihyväksi itselleen ja sisarelleen, Nannin luo, jonka mies oli melkein aina matkoilla. Sairashuoneessa oli häntä neuvottu toistaiseksi pysymään erillään raskaammasta työstä, mutta muutoin vakuutettu että hän oli yhtä terve kuin ennenkin ja pysyisikin terveenä, sillä edellytyksellä ettei enää saisi lapsia. Sen suhteen olivat sekä hän itse että hänen omaisensa aivan rauhalliset, sillä hänen miehensähän oli kadonnut jäljettömiin, eikä Vittoriakaan puolestaan enää ollenkaan välittänyt hänestä, vaan oli luvannut Farfallalle, Nannille, anopillensa ja ennen kaikkea kapteenille, oikein vakuudeksi kättä lyöden, ettei enää antautuisi mihinkään tekemisiin hänen kanssansa, mitä ikinä hän lupaisikaan tai kuinka koettaisi puolustautua. Uusiin naimisiinhan hän ei voisi mennä, ja sitä paitsi hän sanoi olevansa kyllästynyt miehiin, eikä häntä myöskään enää haluttanut uudistaa äitinä tekemiänsä kokemuksia. Farfalla, joka aina pyrki mukaantumaan oleviin oloihin, oli erittäin tyytyväinen tuohon asiain tilaan, ja hänellä oli varsin suuria toiveita Carmelosta ja Vittoriasta, jotka olivat työteliäitä ja ansaitsivat hyvin, mutta kuluttivat vähän, ja jotka siis pitäisivät hänestä huolta, kun hän tulisi vannaksi ja työhön kykenemättömäksi. Ensi aikoina hän alinomaa kertoeli Vittorian uuteen kukoistukseen puhjenneesta kauneudesta ja hänen hilpeydestänsä, sekä hänen ja hänen sisarensa mukavasta ja rauhallisesta elämästä, mutta sitten nuo puheet kuivuivat kuivumistaan, ja kun alussa kesää kerran tiedustelin häneltä Vittorian vointia, kohautti hän olkapäitään ja sanoi: "Hän on jo muutaman viikon asunut yhdessä miehensä kanssa." En ollut vielä koskaan ennen nähnyt Farfallaa häpeissään, mutta nyt hän loi katseensa maahan ja halusi silminnähtävästi lopettaa tuon keskustelun. Nyt tulin myöskin ajatelleeksi sitä, että hän viime aikoina oli ollut kalpea eikä niin virkeä ja leikkisä kuin ennen. Kysyin, kuinka hän oli voinut sallia tuon tapahtua ja miksi kapteenikaan ei ollut sitä estänyt. Ennen olisi pitänyt vaikka panna Vittoria lukon taakse; ehkäpä mies oli käyttänyt väkivaltaakin. Siihen Farfalla sanoi että Vittoria oli toiminut oman tahtonsa mukaan, lainkaan välittämättä toisten vastustelemisista. Pasquale oli äkkiä ilmestynyt Vanhaankaupunkiin; missä hän sillä välin oli olostellut, sitä ei tiedetty. Hän oli saanut selville Vittorian asunnon, oli kirjoittanut hänelle ja tavannut häntä sekä helposti saanut hänet houkutelluksi muuttamaan luoksensa. Kaikki sisarukset olivat nyt, kuten jo edeltäkäsin olivat uhanneet, lakanneet seurustelemasta Vittorian kanssa; kapteenikin oli kovasti suutuksissaan hänelle. Hän puolestaan, lisäsi Farfalla lyhyesti, tapasi häntä joskus; mitäpä apua siitä olisi, jos hän olisikin vihoissaan? Jo oli myöskin lapsi tiedossa.

Carmeloon yksin pani nyt tuo vaimo parka toivonsa, tietämättä että, tämäkin jo oli aikeissa käydä hänelle uskottomaksi. Riccardolta sain tietää että tuo mies, joka ei koskaan ollut vähääkään välittänyt naisista, nyt oli rakastunut mielettömästi ja silmittömästi — ja lisäksi vielä tyttöön, jota nähdessään ennen olisi syläissyt, nimittäin Galantaan. Mustasukkaisuus Riccardoa kohtaan, suuttumus siitä että tyttö ei hänestä välittänyt, täydelleen muuttunut mielentila, johon hän huomasi joutuneensa, — kaikki tuo oli saattanut hänet niin kokonaan pois suunniltansa, että hän niistä, joilla ei ollut tietoa asiain oikeasta tilasta, tuntui olevan päästä vialla tai sairasmielinen, kuten oikeastaan olikin. Työhön hän ei mennyt enää juuri koskaan, mutta ei tullut kotiinkaan, vaan harhaili kaupungin ympäristöissä ilman mitään päämäärää tai istuskeli ravintoloissa juopottelemassa, niin että lopuksi joutui niin kiihkeään mielentilaan, ettei vaaratta voinut häntä puhutella. Farfallalle tuosta koitui paljon kärsimyksiä, vaan hän ei kertonut siitä minulle mitään, vaan koetti salata sitä minulta, vaikka puute, johon hän kyllä oli tottunut, nyt alkoi käydä sietämättömäksi, kun hänellä ei ollut Carmelon raha-ansiota käytettävänään.