Galantassa tapahtui sillä välin ihmeellinen muutos. Jo silloin kuin Torquato suunnitteli hankkeita Riccardon henkeä vastaan, oli Galanta vastustanut häntä, ja kun hän sai tietää hänen surmanneen pikku Berengarin — sillä sehän hänen oli helppo ymmärtää että murhaaja oli Torquato — nousi hänen sydämensä kapinaan. En tahtoisi sanoa että hän vihasi Torquatoa, siksi että tämä oli tehnyt tuon rikoksen, — päinvastoin hän itse teossa rakasti häntä kuten ennenkin; mutta hänen mielensä valtasi epätoivoinen kammo ja inho, ja kuten kuolemaisillaan oleva eläin hän piiloutui ihmisiltä ja antautui yksinäisyydessä rajun tuskan valtaan. Oikeudessa hän kieltäytyi lausumasta mitään veljensä suhteista murhaan, olipa hänen eduksensa tai vahingoksensa, ja pysyi vain koko ajan sanoissaan, että Torquato oli lähtenyt hänen luotansa monta viikkoa sitten eikä ollut sen jälkeen antanut mitään tietoa itsestänsä. Kun Galantan maine ei ollut hyvä, ja hän siihen saakka oli asunut yhdessä Torquaton kanssa ja elänyt sovussa hänen kanssansa, pidätettiin häntä hyvin epäluulonalaisena päivämääriä tutkimusvankilassa, ja sillä ajalla hän eräällä ripeällä ja hurjalla teolla voitti Vanhankaupungin asukasten suosion, vaikka nämä aina olivat olleet hänelle vihamielisiä.
Siihen aikaan oli nimittäin vireillä oikeudenkäynti erästä kreivitärtä vastaan, jota syytettiin nelivuotisen tytärpuolensa murhaamisesta taikka hänen kuolemansa tahallisesta tuottamisesta. Molemmat, kreivitär ja lapsi, olivat varsin tutut Vanhankaupungin asukkaille. He asuivat nimittäin siellä kreivittären puolison omistamassa sukutalossa, ja tuo perhe muodosti muutamain muiden ohella Vanhankaupungin harvalukuisen ylhäisön. Jos nuo ihmiset todella olisivat olleet ylhäisiä ja varakkaita, niin olisivat köyhät epäilemättä rakastaneet ja kunnioittaneet heitä; mutta väitettiin, että he omistivat vähemmän kuin Pakanakaupungin kurjin roskaväki ja hankkivat elantoonsa tarvittavat varat tekemällä velkaa, ja että kreivitär oli alhaista syntyperää, — mikä oli huomattavissakin huolimatta kaikesta hänen kauneudestansa, joka oli saattanut kreivin naimaan hänet. Hän oli uhkea nainen, hänellä oli verevät kasvot ja säihkyvät tummat silmät, mutta ilolla hän olisi vaihtanut kaikki nuo edut, joista kyllä tiesi ja joilla ylvästeli, tuohon sanoin kuvaamattomaan hienouteen ja sulouteen, jota huomasi nelivuotisessa lapsipuolessaan ja joka puuttui häneltä itseltään.
Luultavasti oli tuo kateus, kreivittären itsensä sitä tietämättä, alkuaihe hänen vihaansa pienokaista kohtaan, ja vähäinen perintö, joka tyttösen oli saatava äiti vainajansa jälkeen, sekä se seikka, ettei kreivitär itse saanut lapsia, lienee vähemmässä määrässä ohjannut hänen toimintaansa. Tuo hento, siro pikku tyttö, joka ei tiennyt mitään ylhäisestä syntyperästään, oli Vanhankaupungin asukasten lemmikki. Niin huonosti ja rumasti puettuna kuin äitipuoli pitikin lapsukaista, oli siinä kumminkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, ja yhtä viehkeitä olivat sen puheet kuin sen liikkeetkin, kun se yritteli likaisen kadun poikki ja moneen kertaan nosti jalkaansa ja pudisteli sitä kuin siisti kissa sekä juoksi sitten varovasti ja nopeasti toiselle puolen. Kun tuli tunnetuksi, että kreivitär piteli pahoin tytärpuoltansa, lisääntyi ihmisten rakkaus lapseen, samassa määrin kuin viha ja halveksiminen äitipuolta kohtaan. Ihme kyllä kohdistui viha ainoastaan äitipuoleen, vaikka minun nähdäkseni kreivin menettely oli vielä kurjempaa. Tuo mies oli niin mielettömästi rakastunut toiseen vaimoonsa, että hän, huomattuaan kohta naimisiin mentyänsä, kuinka hänen vaimoansa ärsytti, jos hän milläkään tavalla osotti pienokaiselle hellyyttä, tukahdutti tunteensa ja sulki sydämensä lapseltansa; hän ei koskaan enää kysynyt, missä se oli ja mitä toimiskeli eikä edes salaakaan pitänyt siitä huolta, — puhumattakaan siitä, että olisi sitä puolustanut. Niin oli pieni tyttö raukka jätettynä raa'an äitipuolensa valtaan, ja tämä jätti hänet aluksi omiin hoteisiinsa, mutta alkoi sitten kohdella häntä kovuudella ja pidellä pahoin, kiusaten tuota hentoa olentoa nälällä ja pakkasella, kaikenlaisilla puutteilla ja kärsimyksillä. Hämärissä tuli kidutettu pienokainen usein lähellä olevaan leipurinpuotiin anomaan — pikemmin katsein kuin sanoin — leivänpalaa, minkä kernaasti saikin. Kuten kesy lintu, joka tarkoin tietää, millä hetkellä sille sirotellaan ruokaa, tuli hän joka päivä samaan aikaan noutamaan murusensa, niin että puodissa ihmeteltiin, kun häntä ei näkynyt moneen päivään. Otaksuttiin että äitipuoli oli päässyt hänen jäljilleen ja pidätti hänet kotona, mutta pelättiin pahempaakin, ja lopuksi joku teki asiasta ilmiannon. Viranomaiset ryhtyivät tutkimaan onnettoman lapsen tilaa, mutta se oli kuolemaisillaan eikä enää pelastettavissa; tarkastuksessa kävi ilmi, että se oli vähitellen kidutettu kuoliaaksi, ja lukuisain epäilyttävien seikkojen perusteella pantiin kreivitär syytteen alaiseksi.
Vankeudessa ollessaan oli kreivitär tutustunut kahteen kelvottomaan olentoon. Toinen niistä oli punatukkainen kalpea tyttö, joka sovittuaan asiasta henttunsa kanssa oli houkutellut huoneeseensa rikkaan rakastelijan ja siellä leikannut häneltä kaulan poikki terävällä partaveitsellä; toinen oli palvelijatar, jolla oli kauniit, mutta julkeannäköiset kasvot, ja joka oli palveluksessa ollessaan mitä ovelimmalla tavalla harjoittanut kotivarkautta. Hän oli vakuutettu siitä että hän kauneudellaan pani kaikkien miesten pään pyörälle, ja hänellä oli tapana kehuskella, kuinka rakastuneet tuomarit aina tuomitsivat hänet lievimpiin rangaistuksiin tai julistivat syyttömäksi. Nuo molemmat tekivät kreivittärelle palveluksia ja kohtelivat häntä kievaan alamaisesti sekä saivat palkinnoksi siitä nauttia kaikesta hyvästä, mitä kreivi toimitti puolisollensa, erittäinkin herkuista, viineistä ja ruuista, joita tämä hänelle lähetti. Kreivittären huoneessa he pitivät riemakkaita kemuja, ja silloin aina kreivitär ja palvelustyttö pyrkivät juottamaan punatukkaisen murhaajan juovuksiin, sillä päihtyneenä tämä aina näytteli kammottavalla, mutta samalla hullunkurisella tavalla, kuinka kaulanleikkaus oli tapahtunut. Kun Galanta tuli vankeuteen, koettivat he aluksi saada hänet seuraansa, mutta kun hän teki tyhjäksi kaikki heidän yrityksensä lähestyä häntä ja osotti julkisesti rajua vihaa kreivitärtä kohtaan, alkoivat he ahdistella häntä pilkalla ja häväistyksillä, nauttien täysin määrin tuosta heille harvoin tarjona olevasta tilaisuudesta osottaa ylenkatsettansa olennolle, joka oli vielä huonompi ja halveksittavampi kuin he itse, — sillä sellainen oli Galanta heidän mielestänsä. Tuo oli omansa kiihottamaan Galantaa, joka jo alun pitäinkin oli ollut halukas käymään lapsenmurhaajaan käsiksi, tallaamaan hänet jalkoihinsa, rusentamaan hänet, repimään hänet palasiksi, — tekemään kaikkea, millä hurja raivo saattaa ahdistelemaan vihattua olentoa. Kun he kerran joutuivat kiistaan, syöksyi Galanta äkkiä kreivittären kimppuun ja kuristi häntä kurkusta, niin että hän olisi ollut hukassa, elleivät toisten huudot olisi saattaneet vartijoita tulemaan sisään häntä vapauttamaan. Niin vihattu oli kreivitär, että vartijatkin — niin ainakin salassa väitettiin — hidastelivat käydessään häntä puolustamaan, eivätkä pelastaneet häntä oikeastaan hänen itsensä takia, vaan varjellakseen Galantaa joutumasta syypääksi murhaan. Pian sen jälkeen tuomittiin, ohimennen mainiten, kreivitär kahdeksaksitoista vuodeksi pakkotyöhön luostarivankilaan, minkä johdosta hänen miehensä anoi avioeroa, mutta ei saanut. Mies eleli sitten vielä muutamia vuosia keinottelijana ulkomailla ja kuoli köyhänä ja jätettynä yksin kuin sairas koira, joten tässä kerrankin, ihmisille tyydytykseksi, paha oli saanut palkkansa varsin huomattavalla ja sattuvalla tavalla jo maan päällä.
Palattuaan vankilasta Vanhaankaupunkiin ei Galanta enää jatkanut entistä elantoansa, vaan meni työhön, — minkä toiset sanoivat muka johtuvan siitä, etteivät miehet enää välittäneet tuosta murhanhimoisesta olennosta ja että hän vankilassa oli kadottanut kauneutensa. Jälkimäinen väite ei suinkaan pitänyt paikkaansa, — hänen pukunsa vain ei ollut enää niin korea ja huomiota herättävä kuin ennen, sillä hänen mielensä oli nyt kiintynyt toiseen asiaan; hänen vilpittömillä, ilmekkäillä kasvoillansa kuvastui sanaton, kiihkeä kaipuu. Se saattoi minussa hereille otaksumisen, jonka myös ilmaisin Riccardolle, että Galanta oli rakastunut täyttä totta, ja ehkäpä juuri Carmeloon, joka nyt jälleen oli muuttunut käytökseltään ja käynyt kiihottuneen iloiseksi sekä antoi siten tukea tuolle arvelulleni. Sain vakuuden siitä että olin oikeassa, sattuman kautta, kun eräänä iltana hämärän tullessa olin kävelemässä kaupungin lähellä olevissa tuuheissa puistikoissa. Täällä näki aina keväisin varakasten lapsia hoitajineen, siroissa lehahtelevissa puvuissa, jotka loistivat kirjavina tuoreen vehreyden keskeltä, ja kauas kajahteli niiden heleä nauru, niiden heitellessä höyhenpalloa tai vannetta. Syrjempänä puiden varjossa istui hoitajattaria kirjoineen tai koruompeluksineen sekä rakastavaisia, jotka keskeyttivät kuiskailunsa ja vetääntyivät erilleen toisistaan, kun heidän ohitsensa hitaasti kulki joku koreapukuinen hoitajatar, sylilapsi käsivarrellaan, tai kohtuisina olevia kalpeita vaimoja, väsyneesti käyden ja taluttaen kädestä lapsiansa. Hain syrjäistä paikkaa, saadakseni lukea rauhassa, ja olin menemäisilläni kahden rakastavaisen ohi, jotka istuivat tien kivireunustuksella maailman unohtaneina ja hyväilyihin vaipuneina, lainkaan tarkkaamatta tuota jokapäiväistä ilmiötä, mutta tunsin Galantan hänen asennostaan. En ole tavannut ketään muuta naista, joka olisi ollut ruumiiltaan niin ryhdikäs ja samalla niin sanomattoman notkea, kuin hän, tuo tumma ja kesytön kaunottareni, jonka liikkeet olivat niin sulavia ja viehkeitä kuin tuulessa taipuvan kaislan. Carmelo oli puoleksi polvillaan hänen edessään, ja Galanta katsoi hänen ylitsensä kauas etäisyyteen, puristaen häntä lujasti ja kumminkin välinpitämättömästi itseänsä vasten, kuten petoeläin saalista, jota siltä ei voida riistää. Ajattelin jatkaessani heitä häiritsemättä matkaani, että Galanta oli alkanut ikävöidä rehellistä nimeä, edes hiukkasen järjestettyä taloutta ja miestä turvaksensa ja siksi ottanut armoihin tuon kosijan, jonka aluksi oli hylännyt. Itse teossa eivät nuo seikat olleet lainkaan olleet Galantan vaikuttimina, vaan hän ikävöi aivan muuta, nimittäin lasta. Ken voi sanoa, mikä hänessä oli herättänyt tuon ikävöimisen? Se valtasi hänen mielensä niin intohimoisena, että hän olisi ollut valmis uskomaan että Jumala hänelle mieliksi tekisi ihmeen ja lähettäisi hätätilassa pyhimyksen tai enkelin isäksi kaivatulle pienokaiselle, ja se olisi ollutkin hänelle enin mieleen, sillä sellainen olentohan olisi ilman muuta palannut taivaaseen, kun ei hän enää olisi häntä tarvinnut. Carmelosta ei ollut niin helppo päästä erilleen, varsinkaan kun hän ei voinut lainkaan käsittää, miksi Galanta äkkiä, ilman mitään edelläkäypää riitaa tai epäsopua, tahtoi rikkoa heidän välinsä. Kun hän ahdisteli häntä kysymyksillä ja pyynnöillä, vastasi Galanta kylmäkiskoiseen tapaan, joka osotti mitä äärettömintä välinpitämättömyyttä: "Olenko minä sitten koskaan luvannut sinulle jotakin? Olenko koskaan sanonut rakastavani sinua? En ole sinulle mitään velkaa, etkä sinä myöskään minulle. Jos sokea koira ulvoisi ovellani, niin jakaisin sen kanssa leipäni; mutta sitä, mitä sinä minulta tahdot, minulla ei ole, ja suljen oveni sinulta."
Carmelo oli niin peräti epätoivoissaan, että Farfalla päätti mennä Galantan luo rukoilemaan hänen puolestansa tai ainakin vaatimaan selitystä, eikä Galanta kieltäytynytkään antamasta sitä hänelle. Aluksi ei Farfalla tahtonut voida saada päähänsä, miksi ei olisi parempi saada lapsellensa isä, joka tekisi työtä sen edestä, mutta aivan mahdoton ei hänen kumminkaan ollut ymmärtää Galantan käsityskantaa. Galanta myönsi että Carmelo oli jokseenkin kunnollinen ja mukiin menevä mies, vaikka hänet väliin valtasikin juopottelukuume, josta parantuakseen hänen täytyi ryypätä runsaat määrät viiniä, mutta joka sitten jätti hänet pitkiksi ajoiksi rauhaan. Mutta ei kelvollisimmankaan miehen vaimona olisi niin hyvä olla kuin ilman miestä. Lapsensa hän kyllä voisi itsekin elättää, sen kanssa hän eläisi rauhassa ja rakkaudessa, mutta suuri, roteva mies olisi ainakin aivan tarpeeton olemassa, ellei hän suorastaan — kuten tavallisempaa oli — kömpelön, ruokottoman eläimen tavoin tallaisi jalkoihinsa talon rauhaa ja siisteyttä ja varallisuutta. Farfallalle muistui mieleen hänen oma nuoruutensa ja hänen avioliittonsa, ja kun hän mietti kuinka toisenmoista hänen elämänsä olisi voinut olla, jos hänen miehensä olisi lähtenyt hänen luotansa ensi lapsen synnyttyä eikä vasta sitten kuin hänellä oli seitsemän, alkoi hän ymmärtää Galantaa, jopa ihaillakin häntä. Galanta ei ollut sitä laatua kuin tuo kunnottoman juopon kanssa elävä Pepi, joka kärsi että mies, sen sijaan että olisi tehnyt työtä hänen ja lastensa hyväksi, otti tai varasti häneltä senkin vähän, minkä hän vaivoin sai ansaituksi, juodaksensa sen ja ehkäpä sitten pidelläksensä häntä pahoin. Neljä vuotta sitten oli Farfalla häneltä kysynyt, miksi hän ei lähtenyt tuon miehen luota, jonka kanssa ei ollut edes naimisissakaan, ja Pepi oli vastannut, että jos sairaloinen poika, joka heillä oli, kuolisi, niin hän läksisi vanhempiensa tykö ja hankkisi itselleen sitten palveluspaikan tai muuta työtä. Puoli vuotta sen jälkeen kuoli poika, mutta Pepi oli yhä vieläkin tuon miehen tykönä ja oli synnyttänyt hänelle vielä kaksi tyttöä. Yleensä ei Farfalla tuntenut kunnioitusta eikä myötätuntoisuutta naisia kohtaan, mutta Galanta, joka oli yrittänyt tukevilla ruskeilla käsillään kuristaa kreivittären kuoliaaksi ja hylännyt Carmelon, hänen komean poikansa, teki valtavan vaikutuksen häneen, ja, ollen vilkas ja vaikutuksille altis, hän lahjoitti empimättä sydämensä Galantalle. Galanta arveli että Carmelo varmaan pian rauhoittuisi ja tulisi jälleen yhtä hyväksi pojaksi kuin ennenkin, mutta jos hän yhä edelleen antautuisi epätoivon valtaan ja laimiinlöisi työnsä, niin jännittäisi Galanta kaikki voimansa — ja niitä hän ei pitänyt vähäisinä — auttaaksensa Farfallaa. Farfalla luotti sokeasti siihen että kaikki onnistuisi, mihin Galanta vain ryhtyi, ja välittämättä enää Carmelosta auttoi hän Galantaa valmistamaan kaikki tuon kärsimättömästi odotetun lapsen tulolle. Tuosta olennosta he alinomaa keskustelivat Riccardonkin kanssa, ja unohtaen hetkeksi hiutuvan ruumiinsa heikkouden tämä jo mielikuvituksissaan kuljetti pienokaista veneellä merta pitkin saareen ja muille lempipaikoilleen, joita ei vielä koskaan ollut nähnyt eikä ollut koskaan näkevä.
Kerran kun olin saapuvilla lapsesta juteltaessa, pyrkivät kielelleni sanat: 'Te mielettömät ja sokeat ihmiset! Huonomaineisen naisen isätön lapsi! Ettekö tiedä yhtä hyvin kuin minä, että sen täytyy rusottavilla jaloillaan, jotka sillä on maailmaan tullessaan, polkea teräviä kiviä ja kahlata loassa, niin että ne käyvät kovanahkaisiksi ja likaisiksi ja väsyneiksi kuten teidänkin?' Mutta tietysti en lausunut mitään tuosta, vaan vetäydyin pimeimpään nurkkaan, ettei Riccardo vain huomaisi kasvoistani, mitä julmia ajatuksia mielessäni liikkui, heidän edelleen keskustellessa siitä, mahtaisiko lapsella olla kuopat poskissa.
"Onhan Carmelollakin kuopat", sanoi Farfalla ja lisäsi kääntyen Galantan puoleen: "Sinä et vain ole niitä nähnyt, siksi että hän nauraa niin harvoin. Se johtuu siitä että hän on mies; jos lapsi on tyttö, niin näemme kylliksemme sen nauravan."
"Kun minä soitan harmonikkaa, nauraa se ja taputtaa käsiään ja tanssii", sanoi Riccardo loistavin silmin, ja Galanta tuumaili: "Kun se vain tuo kuopat tullessaan, niin kyllä minä pidän huolta siitä, että se saa nauraa."