Ensi kerran eläissäni vietin nyt koko kesän kotikaupungissani. Kaikilla säätyyni kuuluvilla perheillä oli tapana lähteä kesä- tai heinäkuussa muutamiksi kuukausiksi matkoille, enimmäkseen vuoristoon, kuumuutta pakoon, jonka sanottiin olevan sietämättömän. Rasituksena oli tuo kuuluisa helle tosin aina kuvastunut mieleeni, vaan olin arvellut sen eroavan tavallisesta kesäkuumuudesta vain siinä suhteessa, että oli korkeampi aste sitä — ja aluksi olikin niin. Mutta vähitellen alkoi minua ahdistaa painostava tunne, joka toisaalta väsytti, mutta toisaalta piti minua alinomaisessa levottomassa liikkeessä, ikäänkuin aina olisin ollut menossa sitä pakoon. Tuntui kuin olisin ollut huoneessa, joka pitkät ajat on ollut lukittuna ja jossa ovia ja akkunoita ei enää voida avata. Tutustuin myöskin uuteen lajiin janoa: sisälmykseni tuntuivat minusta kuin palavalta sieneltä, jossa valkea ilman puutteessa vain kyti hiljaa; mutta vesi ja muut nesteet vaikuttivat siihen öljyn tavoin, kiihdyttäen palamista, ja kuta enemmän kosteutta se imi itseensä, sen suuremmaksi se paisui, kytöen yhä edelleen kytömistään. Uiminen ei minua virkistänyt, vaan tuo lämmin seisova vesi, joka tarttui ruumiiseen kuin lima, lisäsi vain väsymystäni. Kumminkin palasin aina uudelleen apua anoen aavan meren rannalle, missä voi nähdä koko taivaankannen ja heti huomata, vetäytyivätkö ehkä pilvet kokoon ja tihentyivät, niin että voisi odottaa sadetta. Päästyäni vapaaksi päivän töistä, menin melkein aina kävelemään, — yksin, kun kaikki tuttavani olivat matkoilla, — pitkin erästä kapeata rantapolkua.
Eräänä iltana tapasin siellä Farfallan. Ilma oli tuona päivänä ollut tukahduttavan kuuma ja samalla tyyni, eikä yökään tuonut muassaan virvoitusta. Liikkumatonna lepäsi meri kuin lohikäärmeen raato, joka hitaasti mätänee ja hajoaa myrkyllisiin aineosiinsa, ilman että kukaan kykenee toimittamaan pois tuota suunnatonta mustaa hirviötä, joka penikulmittain peittää maata, saastuttaen ilman. Mieleeni tuli kuvia, jotka minusta olivat kuin kuumehoureita: näin ihmiset maahan polvistuneina, kädet taivasta kohden kohotettuina rukoilemassa sadetta, joka huuhtoisi pois tuon kuolleenakin surmaavan jättiläispedon. Rankkasadetta siihen tarvittiin, vesivirtoja, jotka yötä ja päivää purkaantuisivat haljenneelta taivaalta maahan. Ensin niiden pitäisi tulla liristen ja loristen, sitten kohahdellen aina voimakkaammin, kuin äärettömät havumetsät tuulen raivotessa. Hopeanharmaana täytyisi sateen täyttää ilma ja saattaa se riehumaan, ja sen pitäisi synnyttää vedenpaisumus, joka tekisi lopun yleisestä kurjuudesta, tuosta maata rasittavasta rutosta. Mutta ilma pysyi tyynenä. Vedenpinnalla näkyi muutamia laivoja, jotka suurine purjeineen pysyivät niin liikkumattomina että olisi voinut luulla niitä kivettyneiksi. Tosin näkyi taivaalla kaikkialla tummia sinertäviä pilviä, mutta ne olivat liiaksi hajallaan, voidaksensa saada ukkosilman syntymään. Väliin iski tulta, ja silloin näytti siltä kuin taivas olisi väsymyksestä mennyt hajalleen ja sen kipeät keltaiset sisälmykset tulleet näkyviin.
Kun seisoin tuota katsellen, liian väsyneenä voidakseni päättää lähteä kulkemaan eteenpäin, sattuivat katseeni Farfallaan, joka istui veteen johtavilla jyrkillä kiviportailla, jalat ja alushameen helmat vedessä. Hän oli huomannut minut jo hetkeä ennen, mutta ei puhutellut minua, luultavasti siksi että minä en ollut käynyt pitkiin aikoihin Vanhassakaupungissa, eikä hän tahtonut olla tungettelevainen. Hänen kasvonsa olivat riutuneet ja raukeat ja hänen katseensa oli kuin nääntymäisillään olevan. "Meressä on tilaa kaikelle loalle ja kurjuudelle", sanoi hän, hymyillen herttaisesti kuten ennenkin; "luulen etten enää olisi hengissä, jos en olisi saanut tulla joka yö heittämään huoleni mereen." Carmelo ei saanut mitään työtä, tai ehkei hän koettanutkaan hankkia, Galanta ei voinut nykyisessä tilassaan ansaita paljoa, ja Riccardo kärsi kovin kuumuudesta; yöt päivät hän makasi ulkoeteisessä, valittaen kuin kiirastulen tuskia kärsivä. Farfallan oli täytynyt lainata rahaa eräältä koronkiskurilta ja nyt oli joka viikko maksettava korkoa. "Jos minusta voisi neuloilla kaivaa esiin rahaa, niin toimittaisin sitä riittämään asti", sanoi hän, "mutta koronkiskureita on vaikeampi tyydyttää kuin itse paholaista, sillä hän tyytyy muun maksun asemesta vereenkin." Ei ollut Vanhassakaupungissa toista, jota olisi niin pelätty ja vihattu kuin tuota koronkiskuria, joka oli saattanut joukon ihmisiä riippuvaisiksi itsestään kuin orjat. Hän oli nuorena tehnyt ryöstömurhan ja tuomittu siitä viideksikolmatta vuodeksi pakkotyöhön, ja tuon pitkän ajan kuluessa hän oli ansainnut joukon rahaa, ja vapaaksi päästyään hän asettui Vanhaankaupunkiin rahanlainaajana. Hän oli itara ja ahne kuten Gradella, mutta säälimättömämpi kuin tämä. Hänen pahansuopuutensa ja häijyytensä sanottiin johtuvan kammottavasta salaperäisestä taudista, jonka hän oli saanut vankilassa ollessaan. "Tiettyähän on", sanoi Farfalla, "että vankilanlääkärit sekoittavat vankien lääkkeisiin myrkkyä, niin että nämät hiutuvat hiutumistaan, kenenkään ymmärtämättä syytä." Turhaan koetin saada häntä käsittämään, kuinka mieletöntä tuo puhe oli, hän pysyi itsepintaisesti väitteessään, ryhtymättä sitä perustelemaan. Muinaisina aikoina, sanoi hän, oli vangeilta leikattu korva pois, merkiksi että he olivat olleet vankeudessa, mutta nyt se ei enää ollut tarpeen; ne harvat, jotka pääsivät hengissä kuritushuoneesta, erotti heidän näivettynyt, vahankeltainen ihonsa, tuijottava katseensa, joka muistutti kuolleita, ja silmävalkuaisen keltainen väri kaikista muista ihmisistä.
Nuhtelin Farfallaa siitä ettei hän ollut kääntynyt minun puoleeni ennenkuin antautui tuon koronkiskurin käsiin. "Ken tietää, olisitteko siinä tapauksessa enää tänään jutellut noin ystävällisesti kanssani", sanoi hän, kiinnittäen kirkkaat, väsyneet silmänsä minuun vilpittömällä katseella, joka pani minut punastumaan, vaikka olinkin vakuutettu siitä, että hän arvosteli minua väärin. Muutoin oli keskustelu häntä jälleen vilkastuttanut ja saattanut hänet iloisemmalle mielelle, ja hän kertoi minulle joukon juttuja koronkiskurin elämästä, niin mielevästi ja huvittavasti, että huomaamattani tulin kulkeneeksi hänen seurassansa melkein Vanhankaupungin rajalle saakka. Minusta oli käsittämätöntä ettei kukaan ollut pannut tuota miestä syytteeseen törkeästä koronkiskomisesta, jota hän harjoitti uhrejansa kohtaan, mutta Farfalla sanoi ettei kenellekään pälkähtäisi päähän sitä tehdä, kun he kaikki tarvitsivat häntä, mikä ennemmin, mikä myöhemmin. Hän arveli että hän tuskin oli jäänyt koskaan Vanhassakaupungissa saataviaan vaille.
Kun seuraavana päivänä käännyin Riemuportinkadulle, näin että siellä istui, lapsi käsivarrella, joukko vaimoja, joiden oli ollut liian kuuma ahtaissa asunnoissaan. Muutamat heistä pelasivat lottoa ja katsoivat ääneti ja tyytymättömän näköisinä korttiinsa, erään joukosta huutaessa numerot kimakalla äänellä. Riccardo makasi matrassilla ulkoeteisessä ja oli kalpea kuin haamu, mutta jutteli kumminkin vilkkaasti ja iloisesti muutamain miesten kanssa, jotka seisoivat hänen ympärillään.
Farfalla nauroi niin makeasti että sai kyyneleet silmiinsä. Tervehdittyään minua selitti hän, mikä häntä nauratti. Riccardo oli näet väittänyt, että jos tammikuun ensimäisenä päivänä panee yhden kreutserin talteen, seuraavana päivänä kaksi kertaa niin paljon ja niin yhä edelleen, niin omistaa vuoden viimeisenä päivänä niin ja niin monta miljoonaa. Tuo oli kaikista tuntunut uskomattomalta, ja kyttyräselkä, joka osasi laskea, oli noussut tikapuille, ottamaan asiasta selkoa kerto- ja yhteenlaskun avulla, jota toimitti talon seinällä; suuri osa siitä oli jo täynnä kömpelösti ja epävarmasti piirrettyjä numeroita. Paitsi kyttyräselkää oli saapuvilla muuan kalpea, hintelä nuorukainen, joka näytti lapselliselta ja typerämieliseltä, sekä vanha, valkotukkainen mies, joka muinoin oli ollut opettajana kansakoulussa, mutta ruvennut juopottelemaan, menettänyt paikkansa ja joutunut Roomalaiskaupunkiin, missä oli vajonnut mitä suurimpaan kurjuuteen. Vaikka hän jossakin jo unohduksiin joutuneessa sodassa oli saanut puujalan ja oli puolisokea, ei häntä kumminkaan voinut sääliä, tarkastettuaan häntä lähemmin; hänen kasvonpiirteissään kuvastui raakuutta, hänen tuijottavassa katseessaan kavaluutta ja ilkeyttä. Farfalla kertoi minulle, että ihmiset antoivat hänelle hänen valkoisen tukkansa, sokeutensa ja korkean ikänsä takia runsaasti almuja, vaan hän joi ne kaikki; hänen tyttärensä, joka teki ahkerasti työtä, sai töin tuskin häneltä pelastetuksi pariakaan kreutseriä, hankkiaksensa itselleen niukan elatuksen ja vaatetuksen, ja isä pakotti hänet makaamaan paljaalla lattialla, kuten hän itsekin teki, arvellen etteivät ihmiset häntä niin säälisi eivätkä antaisi niin paljon almuja, jos hänellä olisi vuode. Noista seikoista huolimatta pidettiin vanhusta kumminkin jommoisessakin arvossa sivistyksen takia, jota hän muka omisti, ja hänelle uskottiin nytkin asian ratkaiseminen. Lujalla, narisevalla äänellä hän toisti moneen kertaan, että Riccardo oli ihmeolento ja suuri nero, kun hän, vaikkei ollut koskaan käynyt koulua, omisti sellaisia tietoja, ja hän vakuutti kyttyräselälle, joka ei kumminkaan ottanut korviinsa hänen puheitansa, ettei tämän enää tarvitsisi jatkaa koettaan. Farfalla ja typerämielinen nuorukainen nauroivat, puoleksi ihaellen, puoleksi epäuskoisina, ja seurasivat jännityksellä kyttyräselän laskua, kunnes kävi selville että Riccardo oli ollut aivan oikeassa.
Riccardoa itseään näytti tuo asia suuresti hauskuttavan ja hän sanoi, katsoen äitiinsä loistavin silmin: "Sinä aina valitat rahanpuutetta, ja löytyy kumminkin niin yksinkertainen keino tulla rikkaaksi." Farfalla nauroi, kuten aina leikkipuheita kuullessaan, mutta tunsin selvästi ettei tuo nauru lähtenyt sydämestä. Ystävällisessä katseessa, jonka hän kiinnitti Riccardoon, oli syvinnä jotakin, joka minua kauhistutti: rajattoman, kuolettavan väsymyksen synnyttämää kalseata epätoivoa. Johtui mieleeni, kuinka muinoisina aikoina, raakalaistapojen vallitessa, tapahtui että vihollisia kidutettiin kuoliaaksi siten, ettei heidän sallittu nukkua, vaan heidät herätettiin neulanpistoilla tai sysäyksillä heti kun he yrittivätkään mennä horroksiin. Tuollaiselta kidutetulta näytti Farfalla. Hänen silmänsä sanoivat: 'Jos me emme voi nukkua, täytyy meidän kuolla'. Mutta kalvava huoli siitä, kuinka voisi hankkia elantoon tarvittavat rahat, ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan. Se kuvastui niin selvästi hänen kasvoillaan, etten voinut käsittää kuinka se jäi huomaamatta Riccardolta, joka muutoin oli paljoa tarkkanäköisempi kuin minä. Äitiinsä nähden vain hän oli sokea ja säälimätön. Hän valitteli kuin pilattu lapsi, ettei ollut jäätä limonaadin jäähdykkeeksi, etteivät munat olleet tuoreita, ettei hän saanut useammin muuttaa liinavaatteita, — samaan tapaan kuin kuulee ihmisten napisevan Jumalaa vastaan, ettei hän, vaikka on kaikkivaltias, säntillisesti täytä heidän toivomuksiaan.
Kysyin Carmeloa, mutta kukaan ei tiennyt, missä hän oli. Minulle kerrottiin että tuona kuumana aikana oli saatavissa vain varsin vähän työtä taikka ei lainkaan. Miehet seisoivat aamuisin tuntimääriä torin varrella päivänpaisteessa odottamassa, mutta kun ei kukaan tullut palkkaamaan heitä työhön, menivät he läheiseen metsikköön tai Pakanakirkon taakse varjoon, ja pahoja ajatuksia he hautoivat mielessänsä. "He ovat puolikuolleita nälästä ja väsymyksestä", sanoi Farfalla, "eikä heitä haluta mennä kotiinsa, missä hoidotta jätetyt lapset itkevät ja kaikki on siivottomuuden vallassa, kun huolimattomat vaimot, sen sijaan että pysyisivät kotona järjestystä pitämässä, istuvat kadulla pelaamassa lottoa, koettaen siten lohduttaa mielensä siitä ettei heillä ole mitään syödä." Vanha invaliidi puristi kätensä nyrkkiin ja puhui vallankumouksesta ja yhteiskunnallisista mullistuksista, jotka tekisivät lopun siitä että muutamat harvat anastavat kaikille yhteiseksi aiotun ravinnon; jotakin hän myös soperteli siitä, että kapinalliset jo olivat valmiit pistämään tuleen tuon hekumallisen Babelin. Farfalla nauroi ja sanoi: "Voi sentään noita kapinoitsijoita! Ei tarvita muuta kuin että poliisi ilmestyy kadun päähän, niin ne pötkivät kaikki pakoon!" — ja tuo pani Riccardon ja kyttyräselän makeasti nauramaan, ikäänkuin asia ei olisi lainkaan koskenut heihin.
Palasin kotiin tammimetsikön kautta, joka reunustaa kaupungin yläpäätä, mutta ei ole kyllin tiheä voidaksensa tarjota viileyttä. Lehdet olivat niin tomuisia että näyttivät pikemmin harmailta kuin vihreiltä ja mehuttomia ja kankeita, niin että muistuttivat läkkilehtiä, joita näkee hautaseppeleissä. Liikettä ei näkynyt missään, muuta kuin että lintu väliin lennähti puusta tai pensaasta toiseen, visertämättä, päästämättä hiljaisintakaan ääntä kurkustaan. Ei ollut lähellä, ei kaukana lähdettä, ei mistään kuulunut veden lirinää. Oli kuin tuo metsä olisi ollut vuosisatoja loihdittuna, ja loitsusana, joka sen olisi päästänyt lumouksesta, joutunut unohduksiin. Eräässä tien käänteessä näin maassa istuvan joukon miehiä, jotka puvusta päättäen olivat päiväpalkkalaisia ja nähtävästi juuri noita työttömiä, joista Farfalla oli puhunut. He istuivat ääneti, ja kumminkin heillä näytti olevan jotakin tärkeätä tekeillä; he olivat minusta kuin salaliittolaisia, jotka katseilla neuvottelevat kammottavasta teosta, minkä nimeä eivät rohkene mainita. Nähdessään minun tulevan katsoivat he kaikki minuun julkeasti, pilkallisesti hymyillen, ja tunsin heidän vihamieliset katseensa koko ajan kun olin heidän näkyvissänsä. Ehdittyäni kyllin kauas istuuduin omituisen tuskallisessa mielentilassa penkille ja katsoin harvan metsän lävitse kaupunkiin päin. Mietin mielessäni: 'Täällä istuvat hylätyt, ihmisten ilmoilta karkotetut, viholliset, sekoittamassa kurjuudestaan ja tietämättömyydestään ja epätoivostaan ainetta, jolla voivat räjähdyttää ilmaan heidän kurjuutensa ja meidän loistomme näyttämön'. Aurinko oli jo laskenut ja talot alkoivat peittyä tiheään sinertävänharmaaseen usmaan; ehkäpä he odottivat yön tuloa ryhtyäksensä tuhotyöhönsä, ja sitten he täältä katselisivat, kiristäen hampaitaan raivosta ja mielihyvästä, kuinka palatsit sadoittain jymähtäisivät kokoon, syöksähtäen mustina raunioina tulimereen.
Mutta kaupungissa uinailtiin tai mässäiltiin rauhallisesti edelleen, — suunniteltiinpa juuri tuona samana yönä työväkeä vastaan vähäinen salaliittokin, jonka uhriksi he antautuivat vastarintaa tekemättä. Oli nimittäin vastustettava erään vaarallisen kansanystävän ja kiillottajan vaalia ja hankittava ääniä eräälle toiselle ehdokkaalle, joka oli johtaville piireille mieleen, ja joukko vaikuttavia herroja, kauppiaita ja virkamiehiä, piti kokouksen, jossa päätettiin lahjoa kansa, tuhlimalla sille pian pidettävässä juhlassa viiniä ja ystävällisiä puheita.