Uuden koulun vihkiminen saatiin syyksi juhlan viettämiseen, mutta vähemmin arveltiin apua lähtevän tuossa tilaisuudessa pidettävistä puheista, kuin niitä seuraavasta huvittelusta teltoissa ja kojuissa, joita oli pystytetty kaupungin edustalla olevalle isolle niitylle. Varsin huonolla tuulella päätin illan suussa kulkea kentän poikki, mutta ottamatta lainkaan osaa valtiolliseen vehkeilyyn, — sen olin varmasti päättänyt. Itse teossa ei siitä näkynytkään mitään merkkiä, — yhtä vähän kuin hilpeästä ilomielisyydestäkään. Katsellessani tuota juhlakenttää selveni minulle äkkiä, miksi Jumala aina uudelleen lähettää ihmisille hätää ja kurjuutta, kurjuutta ja hätää, sillä ylen kammottavaa oli nähdä, mitä vapaus ja nautinto heistä teki. Nuo punaiset, hikiset naamat, hohotus ja kirkuna, tupakansavu ja raskas, kuuma, tukahduttava ilma, sen lisäksi tunteiden kiihotukseksi useampia soittokuntia soittamassa yhtaikaa, — tuo kaikki yhdessä oli omansa saattamaan mielen haikean alakuloiseksi ja herättämään inhoa ihmiskuntaa kohtaan. Vihani kohdistui ennen kaikkea niihin, jotka olivat panneet juhlan toimeen. Muutamat mustatakkiset herrat, jotka nauharuusuista voi tuntea juhlatoimikunnan jäseniksi, hääräsivät väsymättömästi kansanjoukossa, kehottaen juomaan viiniä, jota oli tynnörittäin tarjona kaupungin varakkaimpien ja arvokkaimpien miesten kustannuksella, sekä laskien leikkiä naisten kanssa, niin hyvin juhlan tarkoituksen saavuttamista varten kuin omaksi huvikseen. Erään heistä, joka oli vanhanpuoleinen, mutta muhkea mies, näin vilkkaassa keskustelussa Farfallan ja muitten, nuorempain naisten kanssa, joiden joukossa myös oli Farfallan tytär Nanni. Myöhemmin sain tietää, että tuo herra oli sama, jonka puoltolausetta Farfallan oli etupäässä kiittäminen siitä, että hänen tyttärensä sai hyveenpalkinnon, ja hänelle he viinin päähän noustua kertoivat, kuinka Nannin siveellisyyden laita oikeastaan oli ollut, ja kuinka paljon kekseliäisyyttä ja rohkeutta tuon ennenaikaisen hedelmän salaaminen oli vaatinut Nanniltä. Vanha herra nauroi niin että hänen vatsansa ja pullakat, hehkuvat kasvonsa tutisivat, ja yhtä hillittömästi hihittivät naiset. Olin vakuutettu, tietämättä oikein miksi, että tuon epäkauniin iloisuuden aiheena olivat rivot pilapuheet. Varmaankaan ei mielikuvitukseni ollut syynä siihen, että minusta Farfallakin oli nyt toisennäköinen ja käyttäytyi toisin kuin tavallisesti ja minun kanssani keskustellessaan. Hänen luonnottoman vilkkaat, melkein mielistelevät liikkeensä, hänen kasvojensa hehkuva puna ja väsyneitten silmiensä vilkuileminen turmelivat mielikuvan, mikä minulla hänestä oli, tehden siitä inhottavan irvikuvan, ja ne saattoivat hänen itsensä tuntumaan viekastelevalta, vanhalta parittaja-akalta.

Mieleni oli käynyt vallan alakuloiseksi ja aioin poistua nopeasti, kun näin sattumalta Riccardon, joka istui pitkällä penkillä purjevaatteesta rakennetussa majassa. Hänen vieressänsä ja vastapäätä häntä istui puisen pöydän ääressä nuoria miehiä ja tyttöjä, joiden kaikkien katseet olivat tähdätyt häneen, hänen innokkaasti kertoessaan jotakin. En tahtonut uskoa silmiäni nähdessäni hänet, jonka vielä äskettäin olin nähnyt niin raihnaisena, nyt hilpeänä ja kuopalla olevista poskistaan huolimatta melkein kauniina, — mustine kiharoilleen, jotka peittivät hänen valkoista otsaansa, ja somasti kaareutuvine huulinensa. Tungoksessa voin helposti huomaamatonna jäädä seisomaan hänen läheisyyteensä ja kuulla mitä hän sanoi. Hän oli selittämässä kuulijoilleen, miten lentäminen kävisi mahdolliseksi ihmisille, mistä asiasta lienee lukenut sanomalehdistä. Ensiksi hän puhui muutamista tehdyistä kokeista ja selitti miksi ne eivät olleet voineet onnistua, ja huomasin että hän oli jokseenkin hyvin käsittänyt, mikä vaikeuden synnytti; sitten hän alkoi kuvailla, millaista olisi, kun lentämistaito olisi tullut yleiseksi ihmisten keskuudessa. Silloin ei meidän enää tarvitsisi mataa tomussa ja loassa ja joka askeleella tuntea ruumiimme rasittavaa painoa, ei kenenkään enää tarvitsisi hengittää kadun myrkkyä ja likaa, vaan kukin voisi nauttia samasta ilmasta kuin linnut ja tähdet. Sitten tulisi hitaasti pilvien keskitse lentäen suurisiipisiä laivoja kaukaisista seuduista, ja ne olisivat täynnä vieraiden maiden ihmisiä ja eläimiä, ja toisilla laivoilla mentäisiin niitä vastaanottamaan; ja öisin vilkkuisi pimeän keskeltä kaikkialla kirjavia liekkiä, jotka osottaisivat, missä lentäviä matkamiehiä oli liikkeellä. Kun tahtoisi olla yksin lemmittynsä kanssa, niin ottaisi hänet vain selkäänsä ja levittäisi siipensä, ja hiljaa suhahdellen ne kiidättäisivät rakastavaiset yläilmoihin, torninhuippujen ja vuorten ylitse, merten poikki kauas pilviin. Ja kun rintamme ensin olisi tottunut avaruuden jalompaan ilmastoon, alkaisi uusi löytöjen aikakausi, ja rohkeat seikkailijat ohjaisivat matkansa eetterimeren loistaviin tähtisaariin.

Hänen kasvonilmeidensä, katseidensa ja liikkeidensä elähyttämänä kävi tuo kuvaus niin lumoavaksi ja vakuuttavaksi, että minusta tuntui varsin käsitettävältä, että toiset seurasivat äänetönnä ja jännityksessä noita tarumaisia puheita, jotka vierähtelivät hänen kauneilta huuliltansa. Mitä minuun tulee, niin joutuivat ajatukseni ja tunteeni liikkeelle etupäässä katselemastani häntä itseänsä, tuota rampaa nuorukaista, jolla kumminkin oli niin muhkean voimakas, korkea rinta, niin siro pää, niin lämmin, tunteellinen sydän. Noita siivekkäitä olentoja oli hän, jotka eivät koskaan voi tottua vaivaloiseen vaellukseen tomussa, jotka kivisistä häkeistämme pyrkivät vapaampiin ja keveämpiin ilmapiireihin. Kuinka kernaasti olisinkaan nähnyt hänen liitelevän purppurasiivillä iltaruskoa pitkin, orvokkiseppele päässä ja kantaen selässään riemahtelevaa poikasta, joka hennolla kätösellään tavottelisi laskevia rusopilviä! Riccardo parka! Kainalosauvaan kahlehdittuna, tuomittuna kärsimään kipuja, joille ei löytynyt lievitystä, alati avonaisten haavojen hiuduttamana oli hän kumminkin henki, joka herätti noissa surkastuneissa sieluissa hämäriä aavistuksia valon maailmasta, himmeätä ikävöimistä pois turmeluksesta.

XIII

Juhlan toimeenpanijat saavuttivat tarkoituksensa siinä suhteessa, että vaalin tulokset olivat heidän mielensä mukaiset. Nuo ihmiset, jotka olivat nauttineet heidän auliudestansa ja juoneet heidän viiniänsä, joskin mieli täynnä kiukkua ja katkeruutta, eivät katsoneet voivansa toimia heidän tahtoansa vastaan. Työmiesten viha oli paljon voimakkaampi kuin ennen, koska sitä nyt kiihotti tieto että he olivat käyttäytyneet kuin koirat, jotka vihellettäessä nöyrästi matavat esiin ottamaan niille heitettyä luupalaa, mutta tuo viha kyti salassa ja ilmeni korkeintaan itsemurhina tai veitsenpistoina, joita nuo onnettomat antoivat toisilleen. Näihin aikoihin murhattiin tuokin koronkiskuri, joka oli ollut Vanhankaupungin rasituksena, ja murhasta tuomittiin typerämielinen nuori mies, jonka olin nähnyt Riccardon vuoteen ääressä taloni ulkoeteisessä. Hänen tuttavansa olivat selvillä siitä, että murhaa ei ollut tehnyt hän, vaan eräs hänen ystävänsä, jolla oli vaimo ja lapsia,ja joka olisi menehtynyt nylkyrin pauloihin, ellei epätoivoissaan olisi vapautunut niistä väkivaltaisella tavalla. Heikkopää raukka, joka sattumalta oli joutunut epäluulonalaiseksi, ei ollut osannut puolustautua eikä lopuksi enää koettanutkaan; kun hänen tarvitsi huolehtia vain itsestänsä, mutta hänen ystävällänsä oli elätettävänä vaimo ja lapsia, oli hänestä luonnollista että hän kärsi rangaistuksen hänen puolestansa. Hämmästyttävää oli minusta huomata, kuinka välinpitämättömästi murhaa ja tuomiota sekä tuon viattoman vapaaehtoista uhrautumista käsiteltiin Vanhassakaupungissa, pidettiinpä murhaa oikeastaan kiitettävänä tekona. Valamiehetkin olisivat kernaasti vapauttaneet syytetyn, jonka heti huomasivat olevan leppeän ja hyväluontoisen ihmisen, jota vastoin vainaja oli ollut kavala, häijy vanhus, jota ei kukaan rakastanut ja monet vihasivat, mutta kun vapauttaminen ei käynyt mahdolliseksi, tuomitsivat he hänet, niinkuin jos rikos olisi tapahtunut asianhaarain ollessa kaikin puolin mitä lieventävimpiä, ainoastaan muutamaksi vuodeksi pakkotyöhön.

Riccardo oli jälleen voimaton ja lisäksi alakuloinen ja ärtyinen. Hän ei voinut nauttia enää juuri mitään, mutta väitti syyn siihen olevan äidissä, joka ei osannut valmistaa maukasta ruokaa. Joka päivä hänellä oli uusia mielitekoja, ja äiti hankki hänelle aina mitä hän halaji, vaikka hän sitä tuskin kosketti huulillaankaan ja sitten työnsi sen syrjään. Samalla hän valitteli lapsekkaaseen tapaan, että äiti tahallaan ei keittänyt hänelle mitään hyvää, että hän kuolisi nälkään ja hän pääsisi hänestä. "Sitähän minä toivoisin", sanoi Farfalla, "sillä kaikki mitä minulla on, menee ruuaksi sinulle, — lopuksi nuokin rehut matrassistasi." "Mutta niistähän minä kuolen ja sittenhän et niitä enää tarvitsisikaan", sanoi Riccardo. Samaten antoi kiistanaihetta se, ettei Riccardo olisi suvainnut paikkoja vaatteissaan, — mutta reikiä ei myöskään, — ja sitten se että hän aina tahtoi käyttää uusia sukkia, ennenkuin oli kuluttanut entiset loppuun. "Vanhat sukkani ovat niin täynnä parsimuksia", sanoi hän, "että minusta on kuin minulla olisi perunankuoria jalan alla."

"Pyhälle vuorelle vaeltajat panevat herneitäkin jalkansa alle", vastasi Farfalla. "No, pannaan sitten nuo vanhat sukat talteen siksi kuin minä lähden toivioretkelle", vastasi Riccardo, ja äiti sanoi siihen: "Jos sinä aina vain käytät uusia, niin sinulla pian on vain vanhoja." "Silloin kuin uudet ovat tulleet vanhoiksi, minä en enää lainkaan tarvitse sukkia", virkahti siihen vielä Riccardo itsepintaisen lapsen tapaan, niin että hänelle täytyi nauraa, vaikka näkikin että hän oli oikeassa.

Minun mieleni valtasi nyt levottomuus ja kiihkeä tuska, — ei siksi että rakastin häntä ja hänen täytyi kuolla, vaan sentähden että hänen täytyi kuolla ilman että oli koskaan tuntenut onnea. Toin hänelle kaikenmoista, minkä tiesin häntä ilahduttavan, kuten makeisia, paperossia, kukkia, kirjoja ja kuvia, mutta vaikka hänen kasvonsa silloin aina kirkastuivat, niin huomasin kumminkin lahjojeni tulevan liian myöhään ja etten ollut osannut oikeaan, vaan että hän yhä edelleenkin oli tuo sairas lapsi raukka, joka ei ollut koskaan kokenut onnellisuuden tunnetta. Kerran pisti minulle päähän että veisin hänet ajelemaan ja olin pahoillani siitä, etten ollut tullut aikaisemmin sitä ajatelleeksi. Silloinhan hän voisi koota mieleensä loistavia kuvia puutarhoista, palatseista, merestä ja laivoista, joista sitten voisi, kuten leikkikaluista, rakennella mitä halusi. Silloin juuri eräs ystäväni oli pyytänyt minua menemään katsomaan merenrannalla sijaitsevaa kuuluisaa lastenkotiamme, kuvatakseni sitä sitten hänelle, ja olin myöskin saanut luvan tulla sinne. Kun nyt Riccardo oli pienenä lapsena viettänyt siellä useita kesiä ja kuvannut sitä minulle kuin paratiisiksi ja kun ajamisen merenrantaa pitkin juuri hänestä täytyisi olla erityisen viehättävää, niin ehdotin hänelle että hän tulisi mukaan. Mielihyväkseni hän ihastui ehdotuksestani, ja niin suuresti, että hämmästyin ja melkein pelästyin. Hän riemuitsi, sillä hänen sydämensä ikävöi iloa, ja petollinen mielikuvitus uskotteli hänelle, että hän saisi tyydytystä epämääräiselle koti-ikävälleen tuolta, missä hänellä kerran oli ollut koti. Emme kumpikaan ajatelleet sitä, ettei hän palannut parantuneena, joka voimaa uhkuvana tulee katsomaan paikkaa, missä on kärsinyt muinaiset kärsimyksensä, vaan kuolevana, joka vihdoinkin on käsittänyt ja tietää että kaikki toivo oli turhaa, että hän jo muinoin, pienenä, tajuttomana, avuttomana lapsena, oli tuomittu kärsimään tuskallisen kuoleman.

Kova onni satutti että meille heti matkan alussa tuli vastaan suuren saaton seuraamat ruumisvaunut, joita meidän täytyi pysähtyä odottamaan, kun emme voineet eteenpäin tunkeuvan ihmisjoukon takia ajaa edelleen. Vainaja oli ollut vanha, upporikas mies, joka oli lahjoittanut kaupungille ja kaikenmoisille hurskaille laitoksille melkoisia rahamääriä ja jota nyt siksi saatettiin hautaan varsin korskeasti. Saaton etupäässä kulkivat eri seurakuntia edustavat papit, sinipunaisissa ja keltaisissa, pitsikauluksilla koristetuissa puvuissa, toiset uhkeina ja arvokkaina, mutta useimmat käydä löntystäen kuin vanhat eukot ja kasvoilla jäykkä, umpimielinen ilme. Ruumisvaunuja vetävällä kuudella hevosella oli pää koristettu korkealla mustalla töyhdöllä ja jäljestä astelevat mustapukuiset pojat kantoivat samettityynyillä vainajan kunniamerkkejä. Sitten tuli vaunuja täynnä kukkia; kasoittain huojui niissä voimakkaasti tuoksuvia valkoisia ja sinipunaisia syreeniä, valkoisia ruusuja ja kamelioita, hyasintteja ja tuberoseja, matkalla mätänemään tuon vanhan hempuilijan haudalla, joka kauan mässäiltyään ylellisen pöydän ääressä kylläisenä ja unisena oli paneutunut levolle. Riccardo katseli tuota ilveilyä vilpittömän ihailun valtaamana, ja minut olisi se vain pannut hieman hymyilemään. Mutta silloin alkoi äkkiä kuulua soittoa. Kumeata, surullisen juhlallista marssia seurasi sävelmä niin viehkeä, että tuntui kuin olisi kuullut elämän sulon vaikeroivan, pyrkien kaihoten, rukoillen ja kohtaloansa surren tavottelemaan vainajaa, jota ei enää kyennyt saavuttamaan.

Mielialani muuttui äkkiä kokonaan. Unohdin, ken vainaja oli ollut, ja elämän kauneuden katoavaisuus ja sen käsittämättömyys täytti mieleni haikealla surulla. Miksi sen täytyy loppua, kun se on ihanaa, ja kun se on kurjaa, niin mikä on sen tarkoitus? Vaivuin pitkäksi aikaa ajatuksiini, ja kun käännyin jälleen katsomaan Riccardoa, huomasin heti, että hänkin oli toisenlaisen mielialan vallassa kuin äsken; hän tuijotti katse tylsänä mustapukuisiin ihmisiin, jotka kulkivat hitaasti ohitsemme, ja sanoi, kun panin käteni hänen olallensa: "Tiedättekö, millä tavoin minut viedään hautaan? Minut työnnetään yhdessä muiden kanssa umpivaunuihin, sillä minä kuolen sairaalassa, ja kaksi vanhaa hevoskonia kuljettaa minut syrjäkatuja pitkin hautausmaalle, niin nopeasti että äitini tuskin pääsee perästä."