Hilliten säälintunnetta, joka kuristi kurkkuani, lausuin hänelle: "Riccardo, kun olet kuollut, niin kaikki meidän puuhamme ovat sinuun nähden yhtä arvottomia kuin muurahaisten hyörinä pesässänsä. Mutta lupaan kumminkin", lisäsin hymyillen, "että jos kuolet ennen minua, toimitamme sinut hautaan juhlallisesti ja uhkeasti ja kauniimman soiton kaikuessa kuin nyt; sävelmän voit itse määrätä."

Nuo sanani karkottivat hänen mielestänsä edellisen synkän kuvan. Hän nauroi hyvillään kuin lapsi ja hyräili minulle laulua, jonka tahtoi haudallansa laulettavaksi ja joka kuului:

Murhe murtuu, tuska taukoo
Kuolema kun luoksein saa.
Se mun johtaa kirkkauteen,
Mulle aukee elon maa.
Ahtaan maisen matkapuvun
Vaihdan valkosiipysiin, —
Kuten äidin syliss' vaivun
Autuaisiin unelmiin!

Hän nojasi samalla päätään taapäin ja huojutteli sitä haltioissaan puolelle ja toiselle; edellisen hetken katkera alakuloisuus oli nyt kokonaan haihtunut hänen mielestänsä. Ja kun sitten lähenimme merenrantaa, houkutteli päivänpaiste ja ilo esiin kaikki viehättävät muistot mitä hänellä oli. Hän kertoi kuinka kerran, hänen ollessaan aivan pieni, eräs rikas rouva lupasi hänen äidillensä että tämä saisi tuoda lapsensa päiväksi hänen puistoonsa leikkimään, ja siellä oli ollut kumpu, joka oli täynnä sinisiä orvokkeja, ja kukkasarka, niin suuri kuin puutarha, täynnä keltaisia ja punaisia tulpaaneja, jotka heilahtelivat tuulessa kuin liekit. Sitten kertoi hän, kuinka hän lastenkodissa kerran eräässä vuosijuhlassa oli lausunut runon ja vastannut kaikenmoisiin kysymyksiin ja saanut kaikilta kiitosta; erään toisen kerran oli siellä tapahtunut että kun hän istui yksin penkillä, kun kipeiltä jaloiltansa ei voinut ottaa osaa toisten lasten leikkiin, hänen luoksensa tuli ihmeen ihana nainen, joka kehotti häntä sanomaan, mitä hän haluaisi kaikkein kernaimmin, ja sitten hänen pyynnöstänsä lahjoitti hänelle laivan, joka oli aivan oikean laivan näköinen ja lastattu makeisilla. Edelleen hän kertoeli pikku Guidosta, joka oli ollut hänen äidillänsä hoidossa, kuinka tämä itki katkerasti, kun Riccardo sulki silmänsä ja oli olevinansa kuollut, millaisia raikuvia riemuhuutoja hän päästi, kun Riccardo jälleen heräsi eloon, otti hänen päänsä kättensä väliin ja suuteli häntä.

Sillä välin olimme lähestyneet lastenkotia, ja minä huomautin Riccardoa komeasta rakennuksesta, odottaen uteliaana, tuntisiko hän sitä ja mitä hän sanoisi. Silloin tapahtui hämmästyttävä seikka: ensi hetkenä hän näytti ihastuvan ja katsoi hämmästyneenä, tutkivasti taloa ja puutarhaa. Sitten valtasivat hänen mielensä toisenlaiset tunteet; hänen kasvonsa, joille liikutus äsken oli kohottanut punan, vaalenivat, ja niillä kuvastui tuskaa, jopa kammoakin, ja äkkiä, juuri kun vaunut pysähtyivät, purskahti hän itkuun. Tarttuen lujasti minuun hän nyyhkytti kiihkeästi: "pois! pois! pois!" niin että minä pelästyneenä viittasin ajajalle että hän kääntäisi takaisin. Aavistin jo mitä hänen mielessänsä liikkui ja koetin rauhoittaa häntä, tekemättä mitään kysymyksiä, mutta hän sanoi itsestänsä selitykseksi, yhä itkien: "Olen tuolla kärsinyt niin kovin", ja muuta en enää tarvinnutkaan selitykseksi. Tuosta suuresta kivikartanosta olivat tulleet esiin hänen lapsuudenvuotensa, valjuina, kärsivinä aaveina, olivat katsoneet häneen ja kysyneet: "Etkö tunne meitä enää? Oletko unohtanut meidät tuskinemme ja kieltäymyksinemme? Me olemme odottaneet sinua tervehtiäksemme sinua vielä kerran ennenkuin lähdet pois ainaiseksi! Me ympäröimme sinua tuolla suurella vihreällä kentällä, me istuimme öisin vuoteesi ääressä, me olemme tallentaneet kaikki kyyneleesi."

Nyt hän oli kadottanut tuon unelman, että oli kerran ollut onnellinen tuolla puistossa meren rannalla; hän oli karkotettu muistojen paratiisista ja seisoi vilusta väristen erämaassa. Maa, joka oli hänelle niin rakas, oli aina ollut julma häntä kohtaan, — niin, se mikä saattoi hänet vuodattamaan noin katkeroita kyyneleitä, oli tunne, että tuo käsittämätön olento, joka piti kädessään maailmat ja ihmiskohtalot, ei rakastanut häntä, ei ollut koskaan hellästi sulkenut häntä syliinsä, vaikka hänen sydämensä oli lämmin eikä hän tiennyt mistään rikoksesta. Olin harmissani siitä että olin vienyt hänet sinne, ja mieleni valtasi kiivas viha Jumalaa kohtaan ja kiukku siitä etten kyennyt häntä käsittämään. Jospa minulla olisi ollut hallussani salaisuus, joka selittää kaikki arvoitukset, jos olisin voinut ainoallakaan sanalla todistaa Riccardolle, miksi täytyi olla siten ja mitä hyötyä siitä oli. Nyt ajoimme vaieten samaa tietä takaisin kuin olimme tulleet, kukkivien puiden, hohtavien talojen ja harmaiden vuorten sivutse, jotka kohosivat keltaista taivasta kohden. Eikö Riccardon täytynyt vihata tuota mahtavaa luontoa, joka soi hänelle vain okaita ja kiviä ja kuin pilkataksensa häntä, kerjäläistä, näytteli hänelle kauneuttaan ja ylellisyyttään? Mutta tuollaisia ajatuksia ei liikkunut hänen mielessänsä, sen huomasin luodessani silmäni häneen; hän näytti nyt rauhallisemmalta eikä luonut enää ympäristöön pelästyneitä, vaan lempeitä katseita. Uskalsin nyt jälleen ruveta keskustelemaan hänen kanssansa, ja lupaukseni että koettaisin hankkia hänelle luvan soittaa harmonikkaa yleisillä paikoilla, saattoi hänet jo hieman iloiselle mielelle. Kun hän sitten lepäsi jälleen kotona vuoteellansa, kertoi hän väsymättömän innokkaasti äidillensä tuhansista seikoista, joita minä en ollut huomannutkaan, kunnes sitten myöhään yöllä vaipui uneen äkkiä kuin liiaksi rasittunut lapsi.

XIV

Muutamana lokakuun päivänä tuli Farfalla luokseni, muassaan kirje, joka oli kirjoitettu englanninkielellä ja jota siis ei ymmärtänyt hän eikä kukaan hänen tuttavistaan Vanhassakaupungissa. Niin harvoin kuin sinne tuli postia, niin oli jo kirjeen saaminen sellaisenaankin tapahtuma, joka saattoi hänen mielensä iloiseksi, ja kun tämä nyt tuli niin varsin kaukaa, nimittäin Amerikasta, oli hän sitä valmiimpi arvelemaan, että siinä tulisi tieto tuosta onnesta, josta oli ollut niin paljon puhetta, auringonnoususta, joka karkottaisi sumut. Salaisessa sopukassa oli hänen sydämessään jäljellä toivo, että hänen kadonnut miehensä vielä kerran vaikuttaisi ratkaisevasti hänen elämäänsä, palaamalla katuvaisena takaisin tuoden säkittäin kultaa tai jättämällä perinnön tai jollakin muulla tavalla; mutta sitä hän ei olisi koskaan myöntänyt edes itselleenkään, vaan hän teki aina pilkkaa sellaisista tyhmistä haaveiluista. Tiesin kumminkin että hänen mielensä nyt oli täynnä tuollaisia haavekuvia ja että hän vapisi jännityksestä odottaessaan tietoa tuosta ihmeestä. Itse teossa koskikin kirje hänen miestänsä ja sisälsi tiedonannon, että tämä oli hengenvaarallisesti sairaana ja aivan varattomana erään pohjois-amerikkalaisen kaupungin vaivaishuoneessa ja anoi omaisiltaan apua sekä pyysi että nämä, jos suinkin mahdollista, toimittaisivat hänet kotimaahan.

Ei voinut ollenkaan huomata Farfallan tuntevan pettymystä, ja itse teossahan nyt vain olikin toteutunut se, mitä hänen ymmärryksensä jo edeltäpäin oli hänelle sanonut; noin kävi aina elämässä, kirjoissa vain toisin. Itsehän hän parhaiten tunsi miehensä ja tiesi ettei hän välittänyt muusta kuin nautinnosta ja ettei mikään, ei järjestyksenrakkaus, ei huolenpito muista tai kunnianhimo tai kunniantunto, voisi taivuttaa häntä säästäväisyyteen. Niinkuin oli käynyt, niin oli täytynyt käydä, ja luonnotonta, käsittämätöntä olisi ollut, jos olisi käynyt toisin. Mutta siitä huolimatta oli kumminkin kuin hänen povessansa olisi jotakin rauennut kokoon, hiljaa, äänettömästi. Edellä käyneen mielenkiihkon jälkeen valtasi hänet taas väsymys entistä tuskastuttavampana, rasittavampana; hänen elämässään oli nyt taaskin jotakin lisäksi, jonka loppu oli ruma, tarkoitukseton, toivoton.

Kysyin, mitä hän vastaisi. "En mitään", sanoi hän; "hän ei säälinyt lapsiansa, ja minä en sääli häntä." En voinut olla sanomatta: "Mutta jos hän olisi palannut kotiin taskut täynnä kultaa, niin olisitte ottanut hänet luoksenne." "Niin kyllä", vastasi hän levollisesti, "lapsi raukkojen takia; minua hän ei enää olisi voinut auttaa." Ja niin olikin; vaikka Farfallalla olisi ollut käytettävänään tynnörittäin kultaa, niin ei se juuri olisi voinut sanottavasti sulostuttaa hänen elämäänsä. Mitään ylevämpiä nautintoja hän ei kaivannut, hän toimitti kaikki työnsä säntillisesti ja tarmolla, kuten ainakin ylpeämielinen ihminen, joka empimättä suorittaa sen, minkä tietää välttämättömäksi, ja suorittaa sen hyvin, hän söi paljon taikka vähän, kuivaa leipää tai makupaloja ilman erotuksetta, hän oli totuttautunut kaikkeen ja nukkui kovalla lattialla yhtä levollisesti ja raskaasti kuin vuoteessakin.