Odottamattomasti selitti Nanni haluavansa lähettää vastauksen isällensä. Hän ei ollut unohtanut, millainen suru oli täyttänyt hänen pikku sydämensä, kun isällä, jota hän salaa jumaloi, ei ollut sanaakaan hänelle vastaukseksi, kun hän lähetti hänelle kirjeen ja valokuvansa, ja hän pani nyt, asiaa kauemmin punnitsematta, suurilla, jäykillä, selvillä kirjaimilla paperille, mitä hänen kielellänsä pyöri. "Vielä kuolinhetkelläänkin hänen isänsä on muistava, mitä hän hänelle kirjoitti", sanoi Farfalla, silmäillen puoleksi ihaillen tuota siroa olentoa hehkuvine poskineen, jotka harvinainen vakavuus teki vielä lapsellisemman näköiseksi kuin muutoin. Kirje annettiin minullekin luettavaksi ja se kuului: "Olen kerran ennen kirjoittanut sinulle, kun vielä olin pieni ja luulin että rakastaisit meitä, koska olit meidän isämme. Silloin et vastannut minulle, vaikka en pyytänyt sinulta rahaa, vaan ainoastaan ystävällistä sanaa. Nyt en ole enää lapsi enkä enää nimitä sinua isäkseni. Emme enää välitä sinusta; meillä ei ole sinulle rahaa eikä rakkautta. Olemme äitimme lapsia, emmekä sinun. Jos kuolet köyhänä ja hylättynä vaivaishuoneessa, niin on Jumala tuominnut sinua oikeuden mukaan."

Luin ääneen, molempain naisten katsoessa minuun silmät avo auki ja tarkatessa miltä kirje oikein kuului. Hetken vaiettuani lausuin: "Tämä on kauhea kirje vanhalle, sairaalle miehelle, joka on vieraassa maassa kuolemaisillaan", enkä ollenkaan ajatellut sitä, että ennen olin ollut harmissani siitä, ettei Farfalla vihannut ja inhonnut miestään kyllin pontevasti. Hän loi minuun kirkkaista sinisistä silmistään lujan, kylmän katseen ja sanoi: "Minä kuolen myöskin vaivaishuoneessa; mutta en olisi kirjoittanut hänelle ainoatakaan pahaa sanaa, jos en hyvääkään. Hänen tyttärensä on kirjoittanut, mitä hänen mielessään liikkui, ja siksi se saa pysyä paikoillaan ja hän saa lukea sen."

Riccardoon ei sanoma isästä, jota hän aina oli vain pelännyt ja jonka katoaminen oli tuottanut hänelle helpotusta, tehnyt mitään vaikutusta. Sitä paitsi tapahtui nyt jotakin, joka osui häneen keskelle sydäntä, joka vaikutti häneen kuten ainoan lapsen kuolema äitiin — nimittäin että hän menetti harmonikkansa. Eräänä päivänä, kun hän voi paremmin, houkutteli häntä pari hänen ystävistänsä, jotka tahtoivat saada hänet iloisemmalle mielelle, mukaansa ravintolaan, jossa vietettiin häitä ja jossa hän voisi soitollaan ansaita muutaman kreutserin. Hyvillä mielin seurasi hän heitä, ja niin tuttu ja suosittu kuin oli, sai hän runsaasti kiitosta ja rahaa. Kun hän, erääseen ystävään nojaten, autuaallisena aikoi lähteä ravintolasta, lähestyi häntä poliisisotamies, kysyen, oliko hänellä lupaa soittaa yleisellä paikalla. Riccardo, jolle ei olisi voinut pistää päähän valehdella tai vastata kierrätellen, sanoi ettei hänellä ollut lupaa, mutta lisäsi nöyrästi, että tämä oli ensi kerta kun hän soitti ravintolassa ja ettei hän sitä enää tekisi, sekä pyysi anteeksi. Poliisi, joka tuskin kuunteli mitä hän sanoi ja vielä vähemmin tarkkasi hänen sulouttansa ja miellyttävää avomielisyyttänsä, kirjoitti hänen asuntonsa muistiin ja otti, noudattaen lain määräystä, hänen harmonikkansa takavarikkoon. Siitä saakka oli Riccardo maannut vuoteellaan hiljaa, silmät luotuina matalaan kattoon, syömättä ja puhumatta mitään. Huoneessa oli nyt autiota ja kolkkoa, kuin sieltä olisi joku kuollut. "Se oli hänen elinkumppaninsa", sanoi Farfalla minulle, "se jäi aina hänen luoksensa, kun minun täytyi jättää hänet, sille hän ilmaisi kaikki tunteensa, nekin, jotka salasi minulta, ettei tuottaisi minulle tuskaa."

Muistin heti että olin luvannut hankkia Riccardolle luvan soittaa julkisesti. 'Minua kurjaa olentoa', ajattelin itsekseni, 'soisin hänelle siivet ja olen luvannut hänelle hautajaislauluja, mutta en ole hankkinut leipää, vaikka olisin voinut tehdä sen parilla sanalla. Ja jos hän ei olisikaan voinut ainoatakaan kertaa käyttää hyväkseen tuota lupaa, niin olisihan hän kumminkin iloinnut siitä. Jos olisi kysymyksessä Lisabellan huulten hymyily, niin olisin valmis asettamaan tikapuut tähtiin, noutaakseni sieltä koristeen hänen tukkaansa, vaan kun olisin voinut vuodattaa pisaran onnea tuon nöyrän, rakastavan sydän raukan kyynelvirtaan, niin — unohdin sen!'

Nyt koetin saada harmonikan hankituksi takaisin, mutta se ei onnistunut, — enkö sitten liene käyttänyt oikeita keinoja, vai lieneekö tehtävä todella ollut niin vaikea. Poliisivirkamies, jolla oli päästä ulkonevat, leppeät silmät ja punainen naama, todisti minulle mahtipontisesti ja pöytään iskien, että kaikki Vanhankaupungin asukkaat olivat lurjuksia ja että niitä oli kohdeltava mitä suurimmalla ankaruudella, ja hän kysyi minulta, olisiko minulle mieleen, jos joka ovella olisi sokeita urkuineen, rampoja harmonikkoineen, kuuromykkiä säkkipillineen. Nytkin jo yleisö alinomaa valitteli noiden kirottujen posetiivien takia. Ellei pidettäisi kovaa komentoa, niin täytyisi kaupunkilaisten, elleivät tahtoneet tulla hulluksi, maksaa kerjäläisille veroa siitä että nämä väliin pitäisivät hetken lomaa.

Pyysin että hän sillä kertaa antaisi armon käydä oikeudesta ja antaisi harmonikan takaisin, koska kysymyksessä oli henkeänsä poteva ihminen, ja minä sitä paitsi ottaisin vastatakseni siitä ettei hän enää koskaan ilman lupaa soittaisi julkisesti. Siihen hän murisi vastaan, ettei heikko sairas tekisi mitään harmonikalla ja että Riccardon ainakin täytyisi tulla itsensä. Minulle ei siis jäänyt muuta neuvoksi kuin tyytyä asiain tilaan ja lähteä tieheni tyhjin toimin.

Kenpä vain tuntisi kohtaloa koskevat luonnonlait! Toiset ihmiset näyttävät magneetin tavoin vetävän puoleensa onnettomuutta, toiset onnea; väliin näyttää ylen valtava onni vetävän puoleensa onnettomuutta, väliin näyttää siltä kuin onni ja onnettomuus karkottaisivat toisiansa. Ja kun sadepisara on tipahtanut, niin tulee toisia jälkeen, pilvet kasaantuvat ja valavat päivän toisensa perästä maahan tuota mieltä synkistyttävää nestettä. Sillä kannalla olivat nyt asiat Farfallan talossa. Nyt tuli näet vielä eräs Carmelon mieletön teko, jota pikemmin voisi sanoa sattumaksi kuin teoksi, riistämään heiltä nuhteettomuudenkin, ainoan, mikä vielä oli kirkastanut heidän kolkkoa köyhyyttänsä.

Kuuluu usein tapahtuvan että jokin salaperäinen vetovoima saattaa murhaajat palaamaan yhä uudelleen paikalle, missä he ovat vuodattaneet verta, ja se lienee myöskin ollut varsinaisena syynä siihen että Torquato tuli takaisin kaupunkiimme. Tuosta seikasta saatiin kumminkin tietoa vasta kun hänet löydettiin hengettömänä, hirmuisessa tilassa maassa makaavana. Heti tultuansa oli hän mennyt Galantan luo, mutta peläten että joku voisi hänet nähdä ja jättää oikeuden käsiin, käski tämä kiivaasti häntä lähtemään pois ja saattoi siten tuon kurjan ja rappeutuneen, kodittoman miehen vihan vimmoihin. Nähdessään kuinka Galantan laita oli alkoi hän vastaukseksi hänen nuhteisiinsa solvailla häntä, tietysti ei siksi että tuo seikka olisi loukannut hänen siveellisyydentuntoansa, vaan siksi että hän arveli sitä syyksi Galantan vihamielisyyteen häntä kohtaan. Kun Torquato tiedusteli lapsen isää, mainitsi Galanta empimättä Carmelon, koska hän tästä välitti liian vähän, ollaksensa levoton hänen puolestansa, eikä tullut ottaneeksi huomioon että mustasukkaisuus, epätoivo ja muut ristiriitaiset tunteet olivat saattaneet Torquaton sellaiseen tilaan, että hän kaipasi uhria. Hän asettui väijymään Carmeloa, syyti sitten häntä ja Galantaa kohtaan solvauksia ja uhkauksia, ja seuraus siitä oli että Carmelo, joka nykyisin olisi paljoa vähemmästäkin joutunut raivoihinsa, hyökkäsi hänen kimppuunsa ja tappoi hänet, päästyään voitolle hurjassa kamppailussa. Kuinka täydellisesti Carmelokin oli joutunut pois suunniltaan ja vihansa valtaan, kävi siitä esiin, että hän, joka luonnostaan oli peräti rauhallinen ja leppeä ihminen, saatuansa käsikähmässä vastustajansa maahan heitetyksi, mielettömän rajattomalla voimalla rusensi hänen päänsä katukiviin ja runteli vielä ruumistakin. Ikäänkuin hän olisi ollut ihmissusi, oli hän äkkiä muuttunut raatelevaksi pedoksi ja toimi hänelle vieraan luonnon mukaan. Äkkiä seurasi sitten väsymys sellainen, että hän tuskin jaksoi mennä kotiin, ja siellä hän heti vaipui uneen, ja herätessään hän tuskin muisti mitä oli tapahtunut.

Hänen pitkällinen, sikeä unensa ja veriset vaatteensa olivat jo ennen hänen heräämistään saattaneet Farfallan aavistamaan että jotakin tavatonta, kammottavaa oli tapahtunut. Kun Carmelo sitten oli kertonut hänelle kaikki, alkoi hän miettiä keinoja torjuaksensa onnettomuuden seurauksia ja salataksensa Carmelon syyllisyyden. Mutta tämä itse halusi mennä ilmoittamaan niin pian kuin mahdollista, että oli tehnyt tuon rikoksen, eikä ollut mahdollista saada häntä luopumaan aikeestaan. Ei hänen vaikuttimenansa kumminkaan etupäässä ollut katumus, vaan pikemmin tunto siitä, ettei hän kumminkaan kykenisi esiintymään viattomana, kun murha joutuisi Vanhassakaupungissa puheenaineeksi, sekä ennen kaikkea halu vapautua kaikesta, levätä viime kuukausien tarkoituksettoman kidutuksen jälkeen, antautua toisten huostaan, kun ei itse enää tiennyt, kuinka voisi jälleen päästä oikealle tolalle, alkaa uuden elämän.

Ensi päivinä hän itki alinomaa, vuodattaen runsaasti kyyneleitä kuten lapsi, mutta ei Galantan eikä murhan takia, vaan siksi että oli jättänyt niin pitkäksi aikaa äitinsä yksin huolinensa. Hänellä oli jälleen entiset leveät, vilpittömät kasvonsa, ja hänen lempeissä silmissään oli avuton ilme, ikäänkuin ne turhaan olisivat hakeneet selitystä siihen, mikä oli ollut noiden pitkien, sekasortoisten, raskaiden kuukausien tarkoitus. Yleensä hänen mielensä oli vankilassa käynyt keveämmäksi. Hän oli kuin henkilö, jonka kirous on pakottanut vaeltamaan lakkaamatta, mutta johon voimakas käsi on tarttunut, pysähdyttäen hänet. Arasti hän nyt hämmästeli sitä, että oli voinut joutua niin kokonaan murhanhimon valtaan, mutta mitään varsinaista katumusta hän ei tuntenut, eivätkä muutkaan lukeneet tuota tekoa hänelle viaksi. Se seikka, että Torquato oli tuo Jurewitschin veli, jonka sielun puolesta pappi joka sunnuntai kehotti seurakuntaa rukoilemaan, häiritsi hieman hänen mielenrauhaansa, — mutta hieman vain. Farfalla sai luvan käydä joka päivä häntä tervehtimässä, ja pian hänen yrityksensä saattaa Carmelo lohduttavilla, hilpeillä puheillaan iloisemmalle ja tyytyväisemmälle mielelle, tuottivat toivotun vaikutuksen.