Farfalla näytti nyt levollisemmalta ja eloisammalta kuin keskikesällä, — mikä luullakseni vähemmässä määrässä johtui siitä, että ilmat nyt olivat vilpoisemmat, kuin siitä että hänen nyt täytyi lastensa takia entistä enemmän jännittää mieltänsä ja voimiansa. Melkein koko päivän hän oli liikkeessä, kiiruhtaen toisen luota toisen luo ja pannen parastansa herättääksensä vaikuttavissa henkilöissä myötätuntoisuutta Carmeloa kohtaan. Siitä huolimatta oli hänen käyntinsä vielä illalla yhtä jänteä kuin aamullakin, ja täytyi katsoa hänen silmiinsä kauan ja tarkkaavasta, ennenkuin huomasi väsymyksen, joka niissä piili kaikkein syvinnä.
Kerran iltapäivällä tapasin Farfallaa kirkon edustalla, missä istuin, merta ihaellen, matalalla kiviaidalla, joka yhdeltä puolen reunustaa kirkkotoria. Meidän jutellessamme tuli kirkkomuori Pakanakirkosta ulos, katsahti Farfallaan, tuli suoraa päätä hänen luoksensa ja kysyi häneltä, minun läsnäolostani välittämättä, pitäisikö hänen mennä Carmelon puolesta tunnustamaan tuo teko, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi; ystävyyden ja naapuruuden takia hän tyytyisi puoleen tavallisesta hinnasta. Tuo pani Farfallan nauramaan, ja hän sanoi että kun Carmelo jo aikoja sitten oli itse tunnustanut kaikki, niin muori näkisi turhaa vaivaa. Siihen vastasi toinen levollisen varmasti, että Carmelon tunnustaminen ei ollut missään yhteydessä kirkollisen synnintunnustuksen kanssa, sillä eiväthän tuomarit olleet pappia, ja papit yksin voivat antaa synnit anteeksi. "En luule", sanoi Farfalla, "että hän uskoo sinulle, mitä hänellä on omallatunnollaan, sillä kuten tiedät, ei hän voi sietää naisia, ei nuoria eikä vanhoja."
"Tarvitseeko hänen sitten tietää siitä?" sanoi muori. "Minä tunnustan vuoronsa mukaan kunkin synnit, en liiaksi enkä liian vähän, ja minä pidän kyllä huolta siitä, että saan Carmelollekin hankituksi synninpäästön."
Kysyin, tyytyvätkö papit tunnustukseen, jonka toinen toimittaa toisen puolesta.
"Tarvitseeko heidän sitten tietää sitä?" sanoi kirkkomuori, katsoen minuun ankarasti ja nuhtelevasti. "Minä tunnustan synnit ja saan synninpäästön, se on pääasia." Nuo sanat saattoivat mielestäni asian pikemmin seoksiin kuin selvemmäksi. Sitä suurempi oli hämmästykseni, kun huomasin Farfallan alkavan käydä myöntyväisemmäksi. Hän sanoi äreästi, mutta kumminkin ikäänkuin puolustautuaksensa: "Minä en välitä kirkossa käymisestä. Jos olisin alati polvillani rukoilemassa, kuten niinsanotut hurskaat, niin en tiedä, mistä saisin aikaa velvollisuuksieni täyttämiseen."
"Siksipä juuri minä rukoilen toisten puolesta, niin että heille jää aikaa velvollisuuksiensa täyttämiseen."
Kääntyen pikemmin minun kuin muorin puoleen sanoi Farfalla: "Minä en usko paaviin enkä Kristukseen enkä yleensä pyhimyksiinkään, mutta Jumalaan itseensä minä uskon, vaikkei hän ole minua kohdellut oikeuden mukaan; jos tietäisin että Hän kuulisi minua, rukoilisin Häntä vaikka kokonaisen yön, ettei lukisi Carmelon tekoa hänelle synniksi."
"Jätä se minulle tehtäväksi", sanoi kirkkomuori pontevan vakavasti. "Jos tahdot, niin en ollenkaan sekoita pyhimyksiä koko asiaan, vaan sovin siitä suorastaan Jumalan itsensä kanssa."
Farfalla otti rahaa taskustaan ja kaupat tehtiin. "Lukisinko ehkä Riccardonkin puolesta rukouksen?" kysyi kirkkomuori, pannen rahat likaiseen pieneen pussiin. "No mitä varten?" kysyi Farfalla nauraen. "Riccardolla on itsellään kyllä aikaa rukoilla, eikä hän ole koskaan tehnyt pahaa ainoallekaan ihmiselle eikä eläimelle."
"Sen kyllä tiedän", sanoi toinen, "mutta ajattelin että kun hän on sairas, niin voisimme jo panna alulle kuolinrukoukset. Mutta jos niin tahdot, niin voimmehan jättää sen vielä tuota tuonnemmaksi."