Nuo puheet eivät nähtävästi ollenkaan loukanneet Farfallaa, vaan hän läksi kulkemaan yhdessä muorin kanssa, heillä kun oli sama tie.
Aurinko oli sillä välin jo ehtinyt laskea alemmaksi, ja sen säteiden kosketus nostatti meren pinnalle hiljaisia hekumallisen suloisia väreitä. Luonto ja ihmiset näyttivät pyrkivän viimeiseen saakka nauttimaan tuosta ihanasta päivästä. Kirkon avonaisesta ovesta tuli tuon tuostakin ihmisiä, jotka pysähtyivät hetkeksi, katsahtivat ympärilleen ja kulkivat sitten hitaasti eteenpäin. Heidän joukossansa tuli myöskin Jurewitsch, mutta hän lähestyi katseitansa kohottamatta kiviaitaa, jolla minä istuin. Mieleeni muistui pitkä keskustelu, johon kerran olimme joutuneet, ja muistin, minkä vaikutuksen se oli tehnyt minuun, ja osanottoni heräsi, ajatellessani millaista tuskaa hänen veljensä kammottavan kuoleman oli täytynyt tuottaa hänelle. Hänen kauniit kasvonsa olivat raukean ja alakuloisen näköiset; ajatuksiinsa vaipuneena hän silmäili merelle, tarkkaamatta minua tai mitään muutakaan. Kun muistin että osanottoni silloin oli näyttänyt miellyttävän häntä, menin lähemmäksi ja puhuttelin häntä, ja hän tunsikin minut heti ja vastasi ystävällisesti tervehdykseeni.
Sanoin että olin viime päivinä monesti muistellut häntä ja että toivoin että hän nyt, kun hänen veljensä oli kuollut, oli päässyt kovimmasta tuskasta, ja että hän huomasi, että niin oli parasta ja oli saavuttanut rauhan. "Ei", sanoi hän, "rauhaa ei minulla ole, enkä sitä saavuta koskaan, sillä nyt on kaikki lopussa ja toivo mennyttä. Hän on kadotettu, rukouksemme eivät voi enää auttaa hänen sieluansa, vaan se on heitetty pohjattomaan syvyyteen, vajotakseen vajoomistaan kautta koko iankaikkisuuden." Hän oli tavannut veljeänsä päivää ennen hänen kuolemaansa yksinäisellä paikalla merenrannalla, minne Torquato oli hänet kutsuttanut, kiristääksensä häneltä rahaa. Jurewitsch näytti minulle piikivikenttää rannalla, missä he auringon laskun jälkeen olivat kulkeneet hetken yhdessä, hän rukoillen veljeä kääntymään Jumalan puoleen ja menemään luostariin tai kääntymään jonkun toisen papin puoleen ja noudattamaan niitä määräyksiä, mitä tämä antaisi. Siinä tapauksessa lupasi hän omistaa hänelle rakkautensa ja huolenpitonsa ja auttaa häntä. Kun he sattumalta tulivat sille paikalle, missä lapsena olivat istuneet yhdessä ja toisella vuodella oleva Torquato ensimäisen kerran oli nauranut, valtasi Jurewitschin sydämen kiivas tuska hänen ajatellessaan, kuinka toisenlaista nyt oli kuin silloin, ja antautuen hillittömästi surunsa valtaan hän lausui: "Jospa olisimmekin silloin molemmat hukkuneet mereen, onnellisina ja viattomina!" Nuo sanat lienevät herättäneet Torquaton mielessä hämärän muiston viattoman lapsuuden salaperäisestä haavemaailmasta, sillä nyt tapahtui tavaton seikka: hän tyrskähti rajuun, kiukkuiseen itkuun. "Kapinallisia kyyneleitä ne lienevät olleet", sanoi kirkkoherra, "sillä hän heittäytyi maahan, kiristeli hampaitansa ja huitoi käsivarsillaan, kauhean kouristuskohtauksen tapaamana; mutta olivathan ne kumminkin kyyneleitä sellaisia, jotka suuri tuska oli saanut vuotamaan, ja minusta tuntui siltä että niiden täytyisi sulattaa ja kuljettaa muassaan pois se, mikä oli erottamassa hänen sydämensä Jumalasta, ja toivoin että kaikki vielä voisi kääntyä hyväksi. Heittäydyin hänen viereensä maahan, laskin käsivarteni hänen hartioidensa ympärille ja huusin nyyhkyttäen liikutuksesta: 'Torquato! Tule jälleen veljekseni! Rukoilkaamme yhdessä! Kuule minua! Rukoilkaamme!' Hetken ajan näytti siltä kuin hän olisi jäänyt kuuntelemaan jotakin tai muistellut jotakin, joka tuotti lievitystä, mutta sitten hän äkkiä hypähti puoleksi pystyyn, sysäsi minut molemmin käsin kiivaasti luotansa ja sopersi: 'pappi!' — niin täynnä vihaa ja inhoa, että se tuotti minulle ruumiillista tuskaa enkä kyennyt häntä pidättämään, kun hän läksi pois." Sen jälkeen ei Jurewitsch ollut enää tavannut tuota kammottavaa, surkuteltavaa ihmistä.
Haluten lohduttaa häntä lausuin hänelle: "Ken rohkenee lausua tuomion sielun syyllisyydestä tai syyttömyydestä? Ken tietää mikä näkymätön voima Torquatoa yllytti rikoksiin? Ehkei se, mitä raamattu kertoo pahojen henkien riivaamista, ole pelkkää tarua."
Hämmästyneenä hän käänsi minua kohden kosteat, suloiset silmänsä ja sanoi: "Ei se ole mikään taru. Jumala tietää kuinka olen taistellut, karkottaakseni pahan hengen hänestä. Olen koettanut jännittää tahtoani, niin että ponnistuksesta kävin tiedottomaksi, kaiken voimani olen vuodattanut rukouksiin, jotka haihtuivat tehottomina kuin huokaukset. Joko paha oli takertunut liian lujasti hänen sieluunsa, tai minulta puuttui voima, joka olisi sen tuhonnut."
Katselin hänen kasvojensa kaunista, mutta heikkoluontoisuutta kuvastavaa ääriviivaa. Ei tuo mies todellakaan näyttänyt uskonsankarilta, joka masentaa vastarinnan ja jota paha arkana pakenee. Väliin hänen silmissään tosin näkyi tuikahduksia, jotka voivat saattaa otaksumaan että hänellä oli hehkuva mieli; mutta ne olivat vain heijastuksia sammuneesta tähdistöstä eivätkä hänen omassa itsessään olevan lämmönlähteen elähyttäviä säteitä.
Koetin saada häntä vakuutetuksi siitä, että Jumala pitäisi hänen hyvää tahtoansa teon arvoisena, mutta hän pudisti vain surullisesti päätänsä. "Ei", sanoi hän, "ei Jumala tyydy pelkkään tahtoon. Jos minulla olisi ollut hartaampi ja lujempi tahto, niin olisi minulla myöskin ollut voimaa. Minun olisi hänen ja Galantan pienenä ollessa pitänyt ankaruudella vastustaa sitä pahaa, mitä heissä huomasin. Mutta sitä en tehnyt, koska pelkäsin että heidän rakkautensa laimenisi siitä, jos olisin ankarampi. Vähitellen sitten huomasin, että he siitä huolimatta käänsivät sydämensä minusta, mutta en sittenkään voinut pakottaa itseäni käymään tarmokkaasti käsiksi. Minä olen menetellyt kuin kuninkaanpoika, joka jätti prinsessan vapauttamatta, siksi ettei tahtonut tuottaa hänelle tuskaa heittämällä hänet kaivoon. Näin heidän kiiruhtavan perikatoa kohden, kuin mielettömät itsemurhaajat, ja koetin pidättää heitä lempeillä sanoilla, sen sijaan että olisin käynyt heihin käsiksi ja taistellut heidän kanssansa sekä pelastanut heidät — tai joutunut syvyyteen yhdessä heidän kanssansa. Nyt on toinen heistä kadotettu, ja Jumala vaatii hänen sielunsa minulta."
Melkein kärsimättömästi pyysin häntä lakkaamaan kiduttamasta itseänsä tuolla tavoin ja muistamaan että Jumala on armon Herra eikä tuomitse paatuneintakaan syntistä iankaikkiseen kadotukseen. Mutta oli mahdotonta saada häntä luopumaan omasta käsityskannastaan. "On olemassa synti, jota ei koskaan anneta anteeksi", sanoi hän. "Jokainen voi valita valkeuden tai pimeyden, taivaan tai helvetin, ja niin kauan kuin hänessä on jäljellä kipinäkään hyvää, on vielä toivoa. Mutta joka tahallaan kuolettaa sen hyvän mitä hänessä on, se joutuu pimeyden valtaan, eikä Jumalakaan enää voisi häntä pelastaa, sillä hän ei ole enää mitään, hän on osa olemattomuutta, iäisyyteen vajoavaa olemattomuutta." Kun hän samalla kauhun valtaamana katsahti minuun, tunsin väristyksen, ikäänkuin olisin kuullut kaukaa kajahtavan pasunanäänen, joka kutsui kuolleet viimeiselle tuomiolle. Ehkä tuo, mitä hän sanoi, oli totta. Ehkäpä on itsemme valittavana, tahdommeko kuolemattomuuden, ja ehkä henkien maailmassa, valon joukkojen pyrkiessä elämää kohden, se, mistä valo on sammunut, jykeänä ja tajuttomana vaipuu syvyyteen, iankaikkiseen kuolemaan.
Sillä välin oli meidän lähellemme kokoutunut naisia, vanhoja ja nuoria, jotka katselivat kirkkoherraansa kunnioittavasti ja uteliaasti ja joista muutamilla näytti olevan hänelle asiaa. Tuskin oli hän huomannut heidät, niin hänen kasvojensa ilme kävi viehkeän ystävälliseksi, ja hymyily, millä hän heitä tervehti, oli melkein mielistelevä. Lausuttuaan minulle lyhyesti jäähyväiset hän meni arasti lähestyvää vaimoa kohden kevein askelin, kuin kuningas, joka tietää että hänen kätensä kosketus tuottaa lievitystä ja jakelee siunauksia kuin ropoja ylellisyydestään, sääliä tuntematta, mutta viehättävällä tavalla. Kuulin hänen miellyttävän äänensä nousevan ja laskevan lempeästi värähdellen.
Käännyin toisaanne, katsomaan merta, joka nyt oli vaipunut hämyyn, ja mietin tuota, mitä Jurewitsch oli sanonut. Kun nyt koetin muodostaa mielessäni kuvan Torquatosta, jota olin nähnyt vain kerran pikimmiltään, näinkin edessäni tahtomattani Lisabellan kasvot, hymyilevinä, suloisina, ihanoina. Näin selvästi hänen kirkkaat, mustien ripsien reunustamat silmänsä, nuo silmät, jotka eivät olleet sinisiä, eivät vihreitä, eivät harmaita — vaan kuin sadevesi värjätyssä lasissa. Tuo vertaus tuli päähäni, ja vaikka se minusta oli ruma, tyhmä ja epäaistikas, niin en kumminkaan päässyt siitä erilleni. Näin nuo silmät yhä edessäni, ja minun täytyi katsoa niihin ja kysyä: "Oletko sinä sielu, joka on vajoava olemattomuuteen? Oletko sielu, joka irtaantuu Jumalan hengestä, menehtyäkseen jäljettömiin, pimeyteen ja kuolemaan?" Minusta oli kuin olisin nähnyt hänen itsensä, hänen ihanan ruumiinsa vaipuvan olemattomuuden syvyyteen ja olisin seisonut kuilun partaalla, tuntien kammoa ja yli-inhimillistä sääliä, käsiäni väännellen, mutta voimatta seurata häntä.