Tuo ajatus, jonka olin lausunut ilmi, ei näyttänyt olevan hänelle outo. Hän vastasi, ryhtymättä sitä sen enempää pohtimaan: "Siinä tapauksessa olisi hänet pelastanut Galanta enkä minä. Kaikki rukoukseni, kaikki tuskani olisivat olleet turhat, olisin palvellut harhaluuloa, ja koko elämäni olisi ollut arvoton, kelvoton uhri!"

Sääli ja hämmästys valtasi mieleni kuunnellessani hänen puheitansa. "Voiko sitten yleensä", lausuin hänelle, "toista sielua hyödyttää toisen hyvät teot? Ja toiseksi: voiko mikään, joka on todella hyvää, mennä hukkaan? Kenellä on tietoa näistä salaperäisistä asioista? Ken tietää, mistä kyyneleistämme, mistä teoistamme, mistä iloistamme meille valmistetaan puku iankaikkisuutta varten?"

Hän ei vastannut mitään, vaan katsoi liikkumatonna merelle päin, niin synkän näköisenä, etten ollut vielä koskaan nähnyt häntä sellaisena. Olivathan hänen kasvonsa kauniit kuin ennenkin, mutta tällä hetkellä minusta niiden juonne näytti kovalta ja vieraalta, niin että katsoin häneen hämmästyneenä, melkeinpä kammon valtaamana. Äkkiä hän kääntyi minuun päin kuiskaten: "Ken tietää, enkö ole kaikkina näinä vuosina ollut huonompi kuin nuo toiset, — huonompi kuin sairas, pahan hengen riivaama Torquato ja kuin Galanta, jonka rakkauden voima on puhdistanut? Ehkä sieluni onkin aivan valoton, tyhjä ja jykeä ja vaipuu jo nyt, tässä seistessäni, iankaikkiseen kuolemaan!"

Olin hypähtänyt paikaltani niin kiihkeän kauhun valtaamana, että itsekin sitä hämmästelin. Äkkiä muistui mieleeni, kuinka minusta monesti oli tuntunut siltä, että Jurewitsch petti itseänsä, että hänen herttaisuutensa oli vain teeskentelyä ja hänen rakkautensa vain halua takertua kiinni elolliseen olentoon, josta voisi imeä itseensä eloa. Mutta nuo tunteet haihtuivat heti, ja sitten istuuduin jälleen hänen viereensä, kurotin käteni häntä kohden ja suljin hänet syliini, ja hän laski syvään huoaten päänsä olalleni. Istuimme vielä pitkän aikaa yhdessä mitään puhumatta, mutta sitten huomasin auringon asemasta taivaalla, että minun jo oli aika lähteä. Kun palasimme kylään, alkoi jo hämärtää, ja tanssivat lapset olivat jo poissa. Vanhukset istuivat vielä ovillaan, tuijottaen synkkämielisinä eteensä tyhjään ilmaan. Jurewitsch saattoi minua jonkun matkaa, ja huomasin että hänen oli vaikea erota minusta, vaikkei hän sanonut siitä mitään. Minusta tuntui melkein mahdottomalta jättää hänet yksin tuohon kolkkoon erämaahan ja pysähdyin useita kertoja katsomaan hänen jälkeensä ja aioin huutaa hänet luokseni, mutta jätin sen kumminkin tekemättä, koska käsitin että se olisi tarkoituksetonta ja järjetöntä. Hän ei katsonut kertaakaan taaksensa, vaan kulki hitaasti, pää alas painuneena, kyläänsä kohden, joka sumuun verhoutuneena näytti suurelta, yksinäiseltä kalmistolta.

XVIII

Riccardon kuoltua eivät keskustelut Farfallan kanssa enää ottaneet oikein luistaaksensa. Aluksi arvelin hänen olevan jostakin suutuksissaan minulle, mutta sitten huomasin että hänen vähäpuheisuutensa johtui väsymyksestä ja hajamielisyydestä. Hänen sieluntoimintansa oli veltostunut, kun ei ainainen työ enää ollut pitämässä sitä vireillä. Lopussa olivat leikkipuheetkin, joita hänellä ennen aina oli ollut varalla, hän puhui välinpitämättömällä äänellä ja vilkastui ainoastaan silloin kuin tuli puhe Riccardosta. Enimmäkseen hän oleskeli Galantan tykönä, hoitamassa lasta Galantan ollessa työssä, ja hautausmaalla hän myöskin vietti tuntimääriä, mutta kotona hän ei viihtynyt. "Kun nousen portaita ylös", sanoi hän, "niin olen kuulevinani Riccardon kysyvän: 'Mitäs sinä nyt tuot minulle, äiti?' — ja kun sitten avaan oven ja huone on tyhjä, niin haluaisin kääntyä kynnykseltä takaisin."

Kerran iltapäivällä tapasin hänen tykönänsä kirkkomuorin, keuhkotautisen tytön ja vielä kolmannen naisen, joka näytti heikkomieliseltä, mutta jolla oli kauniit, loistavat silmät. Puheenaineena oli heillä Riccardo. Keuhkotautinen sanoi usein muistelleensa sitä että Riccardo oli luvannut että jos kuolisi ennen häntä ja siten menettäisi vedon, niin tulisi suorittamaan maksun tähtitaalereissa. "Äskettäin yöllä kuulin hänen askeleensa porraskäytävästä", sanoi hän, "ja te tiedätte että hänet epätasaisesta käynnistään ja kainalosauvan kopinasta voi erottaa kaikista muista. Mutta ihmeellisintä oli, että askeleet sillä paikalla, mihin hänen äitinsä aina ripusti lampun, ettei hän kompastuisi pimeässä, lakkasivat hetkeksi, kuten aina ennenkin, kun hän pysähtyi sammuttamaan lampun. Sitten kuulin hänen astuvan vielä pari askelta Farfallan ovea kohden, ja sitten oli kaikki hiljaista."

"Kuolleista uneksimisen numero on 87, porrasten 12 ja lampun 43", sanoi kirkkomuori.

"Ei se ollut unta", vastasi keuhkotautinen punehtuen suuttumuksesta, "vaan kuulin sen valveilla ollen. Nukuin vasta pitkän ajan perästä, — niin sykki sydämeni mielenliikutuksesta."

Kaunissilmäinen nainen sanoi: "Minä näin viime yönä unta, että kuljin rotkotietä pitkin, jonka molemmin puolin kohosi taivaaseen saakka ulottuva kallioseinä. Silloin näin Riccardon tulevan kaukaa minua vastaan, enkä sitä ollenkaan ihmetellyt, vaan ainoastaan sitä, että hän kulki ilman kainalosauvaa. Minun tuota seikkaa kummastellessani ilmestyi hän äkkiä eteeni, loi silmänsä minuun ja kysyi: 'Mitä minun äitini tekee?' Minä sanoin: 'Hän odottaa sinua!' ja tuskin olin saanut sen sanotuksi, niin hän jo oli ehtinyt ohitseni."