Farfallakin kertoi vielä, mitä oli uneksinut hänestä, ja kirkkomuori pudisteli paheksivasti päätänsä ja lausui: "Täytyy lukea pari rukousta hänen puolestansa, että hänen sielunsa saisi rauhan."
Kaunissilmäinen nainen sanoi siihen arasti että hän aina iloitsi, kun hän ilmestyi hänelle unessa, ja keuhkotautinen, joka näytti salaa toivovan tuon ihmeellisen seikan tapahtuvan, että Riccardo toisi hänelle nuo lupaamansa onnea tuottavat tähtitaalerit, tuumaili että jos hän vaikka valveilla ollen näkisi Riccardon tulevan vuoteensa ääreen, niin ei pelkäisi häntä kuten muita kuolleita. "Elämä on täällä ollut niin surullista siitä saakka kuin Riccardo kuoli", sanoi hän alakuloisesti. "Hänen eläessänsä kuului täällä aina soittoa, puhetta ja naurua, lapset kokoontuivat tanssimaan kuullessaan hänen harmonikkansa äänen, ja täällä kuuli viserrystä, nau'untaa, sammakoiden kurnuttamista. Nyt vallitsee haudan hiljaisuus kaikkialla koko Riemuportinkadulla."
Toiset nyökäyttivät myöntävästi päätänsä, ja siltä minustakin tuntui, ettei Vanhassakaupungissa ollut vielä koskaan ollut niin hiljaista. Syynä siihen lienee ollut suureksi osaksi talvipakkanenkin, se kun pidätti ihmiset kokoonsullottuina ahtaissa huoneissa, joita ei koskaan tuuletettu ja joista ei kuulunut hiiskahdustakaan kadulle. Naiset hytkähtivätkin pelästyksestä, kun äkkiä kuulimme hiljaiselta kadulta raa'an äänen huutavan: "Riemuportinkatu numero seitsemän. Asuuko tässä Farfalla nimistä vaimoa?" Farfalla oli käynyt tulipunaiseksi, ikäänkuin olisi pelännyt joutuvansa kiinni törkeästä rikoksesta, mutta hillitsi mielensä, avasi akkunan ja kysyi, mitä tuo mies tahtoi ja sanoi että hänen nimensä oli Farfalla. "Poikanne Riccardon on maksettava viisi guldenia sakkoa", huusi sama itsetyytyväinen, jymisevä ääni, "koska on kerjäämisen aikeessa luvatta soittanut harmonikkaa ravintolassa." "Menkää hautausmaalle", vastasi Farfalla, "toistamaan sananne Riccardon haudalla; hän on sillä välin ehtinyt kuolla." Poliisi naurahti, mutta hieman vain ja alentuvaiseen tapaan, ikäänkuin osottaakseen että voihan hänkin ottaa osaa leikinlaskuun, mutta ettei sitä silti saisi kestää ylen kauan. Nähtävästi hän luuli Farfallan keksineen verukkeen, tehdäksensä hänestä pilkkaa. Että asia saataisiin selväksi nopeasti ja ilman riitaa, menin minä akkunan ääreen, vakuutin muutamalla sanalla että Farfalla oli puhunut totta ja huomautin poliisille lisäksi jokseenkin tarmokkaasti, että olin tuttava hänen esimiehensä kanssa. Silloin hän lausui kohteliaasti hyvästit ja läksi kohta tiehensä.
Naiset olisivat nähtävästi halunneet pidättää häntä, purkaaksensa vihansa hänen päällensä. Korkealla kimakalla äänellä huusi keuhkotautinen, toivoen toisen vielä voivan kuulla hänen sanansa: "Nuo iilimadot ja vampyyrit eivät tyydy siihen että saavat imeä veren elävistä, vaan tahtoisivat vielä imeytyä kiinni kuolleisiinkin! Hyi noita ruumiita raatelevia hyeenoja! Ne haluaisivat kutsua kuolleet tuomioistuimensa eteen, ikäänkuin olisivat itse Herra Jumala. Mutta Hän on kerran tuomitseva toisin, ja ne, jotka ovat täällä olleet mahtavia mielestänsä ja lihottaneet itseänsä köyhän kansan hiellä, ne Hän panee paikkaan, missä rasva heistä sulaa!"
Farfalla lausui nauraen kirkkomuorille: "Sinun paikkasi on myöskin siellä, missä rasva sulaa. Sinä olet vetänyt yhtä köyttä rikasten kanssa ja rukoillut heidän puolestansa; siis on sinun myöskin oltava helvetissä heidän kanssaan paistumassa."
"Paholaisen voinee myöskin lahjoa juomarahoilla ja minulla on niitä koko säkillinen muassani", sanoi toinen, lyöden rahapussiinsa ja nauraa hihittäen niin että hytkähteli, — mistä huolimatta hänen kasvonsa kumminkin pysyivät aivan totisina.
Myöhemmin, syksyllä, tapasin Farfallaa hautausmaalla, minne menin katsomaan, oliko oleanderipuu toimitettu sinne, kuten olin määrännyt. Hautausmaa oli joltisenkin matkan etäisyydessä kaupungista. Maanlaatu oli siellä kiviperäistä, joten siellä menestyivät ainoastaan sypressit, ja ne seisoivat kuin mustapukuiset kuolemanenkelit hautojen ja kivien keskellä. Alempana sijaitsevasta kaupungista ei sinne näkynyt paljoa, ja vastakkaisella puolella kohosi kukkula kukkulan takana, ja sitten seurasi paljaita vuoriseiniä, joihin näköala rajaantui. Hautausmaan muurin takana olevat kentät olivat tykkänään kivien vallassa, eikä siellä voinut kasvaa mitään, ja siten teki koko tienoo varsin kolkon vaikutuksen. Mutta vaalea, pilvetön kevättaivas kaareili sen yläpuolella kevyenä ja lauheana. Tuossa suloisessa ilmassa vaikuttivat yksitoikkoiset hautarivit, joiden välitse kuljin, rauhoittavasti kuin kehtolaulu, niin että nuo ainaiset ratkaisemattomat kysymykset, jotka muutoin pyrkivät sydäntä runtelemaan, täällä tulivat ja menivät tuskaa tuottamatta. Riccardon hauta oli hautausmaan reunalla, ja, kuten Carmelo oli arvellut, vaikuttivat vaaleanpunaiset oleanderinkukat varsin miellyttävästi harmaan kiviaidan rinnalla. Mutta itse puu, joka matalassa huoneessa oli tehnyt niin muhkean vaikutuksen, näytti laajalla autiolla kentällä varsin vähäpätöiseltä. Leveällä kivellä, joka oli Riccardon haudan viereisellä hautakummulla, näin Farfallan istuvan. Hän näytti olevan paremmissa voimissa kuin pitkiin aikoihin, ja ylpeästi hän osotti pientä valkoista muistokiveä, jonka Riccardon sisarukset olivat pystyttäneet tämän haudalle ja jossa paitsi Riccardon nimeä oli kultaisilla kirjaimilla kaiverrettuna raamatunlause: "Jotka kyyneleillä kylvävät, ne ilolla niittävät."
Olin hämmästyksissäni nähdessäni Farfallan reippaana ja puheliaana kuin muinoin. Hän kertoi minulle kaikenmoista niistä, jotka lepäsivät haudoissa, sekä heidän omaisistaan, joihin oli tutustunut haudalla käydessään. "Tässä on äitien ilo haudattuna", sanoi hän, osottaen lasten hautauspaikkaa, joka alkoi Riccardon haudan läheltä. Noille kummuille pystytetyillä pienoisilla kivillä oli nähtävänä vainajan etunimi vain, toisilla sen lisäksi kuolematonta sielua kuvaava perhonen, muutamin jäykin piirtein kaiverrettuna. Melkein jokaisella niistä oli koristeena kukka tai kirjava lasipallo tai lamppu palamassa. Farfalla huomautti minua eräästä uudesta haudasta. Siinä lepäsi muuan Vanhankaupungin lapsukaisista, pikku Nicoletto parka, jolla oli ollut kyttyrä selässä ja rinnassa, mutta joka siitä huolimatta oli ollut äitinsä lemmikki. Äskettäin, kun oli hänen nimipäivänsä, oli äiti tahtonut antaa hänelle makeisia ja leluja kuten ennenkin, ja hän toi ne hautausmaalle, kaivoi kuopan hautaan ja pisti ne sinne, ikäänkuin kuollut poikanen olisi voinut kurottaa kätensä ottaaksensa ne. Farfalla hymyili kertoessaan vaimo paran lapsellisuudesta, mutta hän oli kumminkin liikutettu, ja luulen että häntäkin olisi haluttanut tuoda pojallensa jotakin hänen kolkkoon asuntoonsa. "Iloitsen siitä, että hän lepää täällä pienten leikkitoveriensa joukossa", sanoin minä, ja hän nyökäytti hymyillen päätänsä ja lausui: "Lapsihan hän itsekin oli."
Hänen silmänsä, jotka ennen aina vain olin nähnyt kuivina ja jännityksessä, kostuivat samassa, ja vaikka hän näytti vanhalta ja väsyneeltä, ilmeni hänen olennossaan kumminkin rauhaa ja tyytyväisyyttä, mitä vailla hän ennen aina oli ollut. Riccardon haudalla oli hänen hyvä olla, ja ensi kerran eläessänsä hän nautti onnesta omistaa oman kodin. Hauta kivineen ja oleanderipuineen oli hänestä puutarha, jonka hän omisti ja jota hänen oli hoidettava, jossa hänen sairas lapsensa lepäsi turvassa tiheässä lehtimajassa, vaikkei hän voinut häntä nähdä eikä herättää. Kun ihmiset tulivat juttelemaan hänen kanssaan, otti hän heidät vastaan samaan tapaan kuin puiston omistaja kutsuisi ohikulkevat ystävänsä luoksensa virkistäytymään. Hän kertoi minulle, että Galanta aikoi lapsinensa muuttaa saareen, ollaksensa lähempänä Carmeloa, ja pyyteli häntä tulemaan mukaan, mutta ettei hän läksisi, sillä hän ikävöisi siellä Riccardon hautaa.
Aurinko oli laskemaisillaan, ja jylhä vuoriseinä verhoutui vienoon sinipunaan, hautausmaan ja sen viereisten kivikenttien hitaasti vaipuessa hämyyn. "Täällä käy mieleni rauhalliseksi", sanoi Farfalla, "eikä tulevaisuus enää tuota minulle huolta, ei menneisyys surua, ja minä iloitsen ajatellessani että voin tulla tänne joka päivä katsomaan auringonlaskua ja että tulen kerran tänne jäädäkseni."