Kerran vielä tapasin Farfallaa, kun pitkälle matkalle lähtiessäni menin lausumaan jäähyväiset Galantalle, joka palatessani jo olisi muuttanut Vanhastakaupungista. Galanta oli laiha ja vanhemman näköinen kuin ennen, mutta hänen katseensa oli lämmin ja voitonriemuinen. Olihan hänellä nyt lapsi, ja hän tahtoi taistella sen puolesta ja uskoi varmasti voivansa valmistaa sille ihanan tulevaisuuden — vaikka isä olikin vankeudessa ja hän itse köyhä. Hän oli noita olentoja, jotka kohottavat päänsä sitä pystympään, mitä raskaampia tehtäviä kohtalo heille määrää. Kun hän hoiteli pikku Riccardoa, ilmeni hänen sulavissa liikkeissään niin kiihkeätä, hillitöntä hellyyttä ja riemua, että minäkin jouduin ihastuksiini ja mieleni virkistyi. Kuoppia ei poikasella tosin ollut poskissaan, mutta kaunis se oli kuten äitikin ja niin tämän näköinen että mieleeni muistui Jurewitschin kuvaus, kuinka hänen pikku sisarensa oli hohtanut kuin kulta. Pienokainen katsoi minuun suurilla, vakavan ystävällisillä silmillään, ikäänkuin kysyen: 'Ken sinä olet ja missä tapasin sinut viimeksi? Mitäs sanot siitä, että minä olen palannut tähän kolkkoon, hirmuiseen, ihmeelliseen maailmaan?'

Farfallaan näytti pienokainen olevan enin mieltynyt, ja tämä vaalikin sitä paljoa taitavammin ja järkevämmin kuin Galanta. Tuo ihmeellinen olento täytyi nähdä yhdessä pikku lapsen kanssa, oppiaksensa hänet oikein tuntemaan: kuten hänen liikkeensä ja olentonsa, muuttuivat silloin hänen kasvonpiirteensäkin. Hän kävi äkkiä nuoreksi, ja kun hän katsoi lapseen ja jutteli sille ja leikiskeli sen kanssa, katosi hänen silmistään väsymyksen ilme ja ne alkoivat säihkyä kirkkaansinisinä ja lempeinä. Kun poikanen näki hänet hymyili hän hänelle ja kurotti kätensä häntä kohden, kuullessaan hänen äänensä koetti hän kohottaa päätänsä ja jäi kuuntelemaan hyvillä mielin ja jännityksessä. Mutta Galanta ei ollut tuosta lainkaan kateellinen, vaan tyytyi siihen että voi laskea lapsukaisen rinnoillensa tyydyttämään nälkäänsä, — mitä tehdessään se potkimalla ja röhkymällä ilmaisi mielihyvänsä. Kun se sitten yllinkylläisenä lakkasi syömästä, nikotti sitä, ja Farfalla lausui silloin, toistaen puheparren, jonka oli kuullut isoäidiltään: "Lapsen sydän kasvaa", sekä lisäsi hetken kuluttua, taputtaen sitä hiljaa selkään: "Kasvakoon sydämesi vain ja tulkoon suureksi, niin siihen mahtuu paljon iloa."

En tiedä miksi nuo sanat äkkiä tekivät mieleni alakuloiseksi. Katsellessani kaunista pienokaista, joka tyytyväisenä lepäsi äitinsä käsivarrella, tämän kantaessa sitä ylpeänä kuin se olisi ollut valtaistuimen perijä, täytyi minun ajatella: 'Pikku Riccardo parka! Riemuportista vie sinun tiesi, mutta ei voittajana riemuvaunuissa, vaan kahlehdittuna orjana elämän riemusaatossa! Heitetäänköhän sinutkin petojen — puutteen, kurjuuden, nälän, sairauden — runneltavaksi? Kova työ, lika, haavat saavat ehkä rumentaa nuo hennot, pyöreät, rusottavat jäsenesi. Tomuun vaipuneena kohotat kätesi suljettua taivasta kohden huutaen: Pelastakaa, pelastakaa meidät, enkelit ja pyhimykset!

Sääli hohtavia kasvojasi ja iloista sydäntäsi! Jospa vain syvyydestä löytäisit tien valoon ja saisit taistella jalompia taisteluita kuin nälänpetoa vastaan. En toivota sinulle ylellisyyttä, mutta toivotan voimaa ja valoa ja tilaa, voidaksesi hengittää ja liikkua vapaasti, voidaksesi kehittyä!'

Lapsi käänsi päänsä minua kohden ja katsoi minuun ikäänkuin olisi käsittänyt ajatukseni, ja sen haaveksivista silmistä, jotka kuvastivat muistoja toisesta maailmasta, kohtasi minua syvä katse. 'Oi sinua ymmärtämätöntä miestä!' näytti se sanovan. 'Minähän olen valinnut osakseni puutteen ja köyhyyden, kärsimisen ja maineettoman taistelon. Orjantappuroita on kasvava elämäni tiellä. Kaikkivaltiaan kädestä otin kovan kohtalon kuorman kannettavakseni!'

Hetken ajan minusta tuntui siltä kuin tuo harras katse voisi minulle ilmaista elämän syvimmän salaisuuden. Mutta äänetön keskusteluni ja mietiskelyni oli kestänyt vain niin lyhykäisen hetken, etteivät toiset kummastuneet, kun jatkoksi Farfallan puheisiin lausuin: "Niin, toivotan sinulle iloista ja uljasta sydäntä ja hyvää sydäntä, sellaista kuin oli Riccardo paralla, jonka kaima olet!"

Sitten lausuin jäähyväiset, ja pian tuon käyntini jälkeen läksin matkoille, jotka pidättivät minua melkein kolme neljännestä vuotta poissa kotikaupungistani.

XIX

Ennen lähtöäni olin kysynyt Farfallalta, ottaisiko hän tehtäväksensä poissa ollessani koota viikottain maksettavan vuokran. Tarkoitukseni oli siten toimittaa hänelle tuloja, sillä tietysti palkitsin hänen vaivansa. Samalla arvelin tekeväni toisillekin palveluksen, sillä helpompihan heidän olisi selvittää asiansa hänen kanssansa, kuin jonkun vieraan, säälimättömän miehen kanssa, jos milloin haluaisivat maksupäivän lykkäystä tai muuta sellaista. Hän suostui ehdotukseeni, mutta käänsi tapansa mukaisesti asian niin, että tuntui siltä kuin minun olisi oltava kiitollinen hänelle. Muutoin hän vakuutti minulle, että kaikki olisi palatessani hyvässä järjestyksessä, sillä olivathan kaikki varsin tyytyväisiä, kun olin määrännyt vuokrankin niin alhaiseksi. Olin siis matkalle lähtiessäni täydellisesti vakuutettu siitä, että olin jättänyt noiden asioitteni hoidon mitä luotettavimpiin ja taitavimpiin käsiin.

Kun tiesin ettei hän osannut kirjoittaa, en lainkaan ihmetellyt sitä etten matkalla ollessani saanut häneltä mitään tietoja. Rahan suhteen olimme sopineet siten, että hän pitäisi sen hallussansa, kunnes minä palaisin. Kun sitten kotiin palattuani menin häntä tapaamaan, tuli hänen asemestansa ovea avaamaan tummaverinen, vähän huolimattomasti puettu nainen, jota aluksi en tuntenut, vaikka hän minusta näyttikin tuttavalta, vaan jonka sitten huomasin olevan Vittorian, Farfallan nuorimman tyttären. Hän oli sairaloisen kelmeä, ja kadonnut oli hänen muinoinen kauneutensa. Mutta suru ja huolet, pelko ja tuskat olivat herättäneet hänen uinailevan henkensä, — sen voi huomata hänen kasvoistansa, joilla nyt näkyi aivan toisenlaista kauneutta kuin ennen, kauneutta, joka vaikuttaa valtavasti, vaan jota kaikki eivät oivalla. Tuo muutos oli helppo ymmärtää, sillä olihan ollut odotettavissa, että hän palattuaan miehensä tykö joutuisi entiseen kurjuuteensa. Kun nyt näin pienen vuoteen huoneen nurkassa, pidin itsestään selvänä, että hän oli lapsinensa paennut äitinsä turviin. Mutta niin ei asianlaita kumminkaan ollut, vaan Farfalla oli, kuten nyt sain tietää, jo kauan aikaa sitten muuttanut Galantan tykö saareen, vaikka oli aikaisemmin varmasti vakuuttanut ettei sitä tekisi. Muuttaessaan hän oli uskonut huolenpidon talosta tyttärellensä ja määrännyt että tämän oli hänen puolestansa kannettava vuokra ja sitten terveisten ohella toimitettava se minulle.