Tuomari. Mitä, heilake. —
Lauretta. Niin totta! en voi enää nunnana nököttää päiväkaudet sisässä. Siinäkin jo olis syytä kylläksi karata jonkun kanssa — ja minä soisinkin että olisin karannut — niin teen — ja minä soisin että luutnantti sen tietäis.
Tuomari. Sinä toivot, toivotko sinä hurmakehtelia? minäpä arvelen pitää sinua hyvin tarkalla silmällä. — Kuule Humphrey, minä jätän tämän mamselin sinun huomaas. — Kuleksi nyt ympäri yrttitarhan, mokoma renukka; mutta Humphrey seuraa sinua mihin menetkin. — Kuule nyt, rehellinen Humphrey, minun täytyy mennä ulos vähäksi aikaa; älä anna kenenkään muun tulla häntä likelle: älä ujostele, hölmö, vaan pysy likellä häntä. — Ja nyt, mamseli, tulkoon luutnanttisi tahi mitä hyvänsä hänen joukostaan sinua lähelle, jos voivat.
(Menee.)
Lauretta. Kas sitä tolvanaa kuin ällistelee hänen peräänsä!
(Istuu ja laulaa.)
O'Connor. Lauretta!
Lauretta. Pysy aisoissa, mies!
(Laulaa.)
O'Connor. Katsoppas minuun!