Tuomari. Laury, Herra Jumala! Mitä pirua tää on?
Lauretta. Ei muuta kuin muisku, älä ole milläsikään.
Tuomari. Minä olen nöyrin palveliasi, rehellinen Humphrey! — minä en — minä en tahdo häiritä sinua.
Lauretta. Älkää huoliko, isä! hän on niin hyväluontoinen — totta siin' ei ole mitään pahaa. — Ethän sinä mielinyt pahaa, vai mitä Humphrey?
O'Connor. En, totta, mamseli; korkea oikeus tietää että sitä minussa ei ole.
Tuomari. Minä tiedän, että sinä olet valehteleva, koukutteleva, ulkokullattu konna; ja jos et sinä paikassa lähde pois silmäini alta.
Lauretta. Mutta kuulkahan, isä, nyt minä sanon Teille kuinka, se oli. Minun päätäni toisinaan yhtäkkiä pyörryttää, ja Humphrey näki minun rupeavan vapisemaan, niin juoksi avukseni, aivan säikäyksissään, poika raukka, ja otti minun syliinsä.
Tuomari. Vai niin! siinäkö kaikki — ei muuta kuin vähäinen pyörrys, ha?
O'Connor. Se on toden-totta, korkea oikeus, sillä kun näin mamselin vaalistuvan, kavahdin minä paikalla.
Tuomari. Vai niin, no sehän oli höylisti tehty!