"Neiti Johanna sanoi, että täällä tulee uudet pidot ensi viikolla, ja menen kai auttamaan silloinkin."
"Vai niin. Se pitää usein pitoja, tuo Borisoff."
"Niin. Hyvää yötä, — eli huomenta, Janne." He puristivat toistensa kättä ja tyttö kiirehti juosten metsätietä takasin. Janne seisoi liikahtamatta ja katseli häntä, kunnes tyttö, heilautettuaan hänelle vielä kädellään hyvästit, katosi metsän taa. Silloin poika rupesi laulamaan, niin että mäki kajahti.
Itäinen taivas kimalteli tulelta ja kultasi petäjäin latvoja. Ja ylempänä mäellä ulottuivat päivän säteet jo sammalikkoon saakka, jonka tuhannet kastehelmet jalokivinä kiiltelivät. Aamun aurinko virkisti luontoa ja virkisti senkin yksinäisen ajajan toivotonta mieltä, joka taas ohjasi hevostaan kauppiaan talolta kotiinsa päin. Ainoana lohdutuksena soivat hänen korvissaan köyhän luotsipojan sanat, jotka hän avonaisen oven kautta oli kuullut piilopaikkaansa kauppiaan seinän vierustalle: "Tulkoon onnettomuus, mutta niinkauan kuin olen hengissä, en unhota olevani suomalainen."
Näitä sanoja hän muisteli ja hänen mielensä kävi vähitellen aivan kirkkaaksi.
KOLMAS LUKU.
Kahta päivää myöhemmin, hämärissä, souti venhe kauppiaan laituriin. Herra Borisoff oli itse rannassa vierastaan vastassa, joka oli hento, siviilipukuinen herrasmies, hyvin vilkkaan näköinen. Soutaja oli vanhanpuoleinen saaristolainen, joka ei katsellutkaan, kun Borisoff hänelle tervehdykseksi päätään nyökkäsi.
"Eikö kapteeni nouse maihin hetkeksi?" kysyi kauppias venäjäksi. Vaan toinen katkasi kärsimättömästi hänen puheensa.
"Ei meitä kuule tässäkään kukaan eikä ymmärrä jos kuulisikin. No, kuinka käy?"
"Mahdotonta!"