"Ei, muita miehiä hän on. Usein olemme, isä ja minä, nähneet hänet maissa, ja meistä on tuntunut, että hän on tuollainen hieno herra, joka ei ole merimies eikä sotamies, vaan on lähetetty tänne ottamaan selkoa, mitä ihmiset ajattelevat ja puhuvat, ja taivuttamaan meitä ajattelemaan — oikein. Asianlaita on se, että minä muutamia päiviä sitten, päivää ennen tuota kahakkaa Sandövirralla, luotsasin tänne tuon jahdin, joka näkyy tuon pienen karin luona. Olin näet kalastamassa, kun laiva saapui tänne, Ruotsin kauppalipulla purjehtien. Silloin he kutsuivat minut laivaan ja kysyivät, osasinko minä opastaa laivan karien ohi. Oli se minusta tosin vähän omituista, kun eivät venäläiset laivat lähettäneet tiedustelemaan, mikä otus se oli, mutta en asiaa sen enempää ajatellut ja nousin laivaan. Laivuri oli suomalainen, vaan laivassa oli mies, joka ei ollut kukaan muu kuin tuo kauppiaan vieras, vaikka hänellä silloin oli täysparta. En saanut selkoa, missä asioissa alus liikkui; jauhoja siinä oli, sanottiin, mutta ei siitä lastia purettu. Laskimme aluksen ankkuriin siihen missä se nytkin vielä on. Ja sen olen nähnyt, että alinomaa on ihmisiä kulkenut edestakaisin tuon jahdin ja venäläisten laivojen väliä, ja se mies, jonka kauppiaassa näimme, on koko ajan asunut aluksessa; laivuria tai muita laivamiehiä ei sitävastoin ole nähty, sittenkuin alus rupesi ankkuriin. Se on venäläinen alus, siitä olen varma, ja jos siinä on jauhoja, ovat ne venäläisiä varten."
"Ja nyt sinä arvelet, että me ottaisimme mukaamme jauhoja pari säkkiä?"
"Arvelen enempääkin. Otamme koko laivan, ennenkuin tuo sileäksi ajettu herra siihen ehtii. Hän lähti saarta kiertämään, kuten luutnantti näki, ja puolen tunnin perästä voi hänkin ehtiä perille. Mutta sillaikaa ehdimme jo nostaa purjeet aluksessa. Mitäs tuumitte siitä, herra luutnantti?"
"Tuuminpa, että olet rohkea ja sukkela poika. Kernaammin kuin tyhjin käsin soutaisimme takasin, voisimme koettaa tehdä näille vieraillemme pienet kepposet. Aikaa meillä on — yrittäkäämme!"
Janne ei odottanut useampia käskyjä. Satakunnan kertaa hän voimakkaasti airoilla vetäsi ja aluksen kyljessä oltiin. Ei kuulunut hiiskahdustakaan laivasta. Luutnantti nousi ensimmäisenä kannelle. Pienen kajuutan ovi oli lukossa ja ruuman luukku oli suljettu.
Janne päästi rannalta kiinnitysköydet irti, sillaikaa kuin luutnantti nosti kokkapurjeen. Pian lähti kiihtyvä tuuli alusta kuljettamaan; Janne kiirehti kannelle, auttoi luutnanttia nostamaan suurpurjetta ja asettui sitten perään. Ilta oli jo siksi pimennyt, että saattoi varmana pitää, että yritystä ei huomattaisi venäläisistä laivoista, jotka olivat noin neljänneksen matkan päässä. Kurssi suunnattiin Löfön selältä vievää suurta väylää kohden.
Tuskin oli alus ehtinyt sen luodon ohi, jonka rannalla se oli ollut kiinni, kun jo nähtiin oikealta tuleva venhe, jossa oli kaksi henkeä. Janne tunsi heti hämärissäkin venheen samaksi, joka oli ollut kauppiaan laiturissa. Soutaja venheestä huusi jotakin laivaan.
"Pitäkää te perää", virkkoi Janne luutnantille ja juoksi itse keulaan.
"Päätimme siirtää jahdin toiselle puolelle saarta", huusi Janne venheessä olijoille, "sitä tuuli rupesi tuossa pieksämään rantakiviä vastaan."
"Ketä te siellä olette?" kysyi soutaja ja pysähdytti vauhdin.