"Kalastajia täältä saaristosta", huusi Janne vastaan.
Tällävälin oli jahti noussut tuulen päälle ja ehtinyt hyvin lähelle venhettä. Vieras herra viittasi soutajalleen ja tämä souti nyt venheen jahdin kylkeen.
"Viskatkaa tänne köysi", huusi soutaja.
"Heti" — Janne hyppäsi jahdin toisen tykin luo, otti siitä pari tykinkuulaa ja pudotti ne täydellä voimalla venheeseen.
Vesi syöksyi venheeseen puhkastusta pohjasta ja synkän kirouksen päästivät siinä istujat. Mutta nopeasti hypähti Janne perään, ja viskasi sieltä hätääntyneille köyden, johon nämä hyvin kiireesti tarttuivat.
Uppoavassa venheessä pitelivät miehet nyt tuskallisesti kiinni köydestä, laivan nopeasti viilettäessä salmeen päin.
Luutnantti oli tuskin ehtinyt käsittää, mitä Janne puuhasi, hänellä oli täysi työ laivaa oikeassa kurssissa pitääkseen. Mutta Janne siirsi nyt oman venheensä hätääntyneiden venheen viereen, käski näiden nousta siihen, mutta varotti heitä henkensä kaupalla mitään vehkeilemästä. "Jos yritättekään köyttä katkasemaan, ammun samassa luodin teidän kumpasenkin päähän", huusi hän, ja jatkoi sitten luutnanttiin päin kääntyneenä: "Kas niin, tällaista pyydystä emme osanneet toivoakaan. Nyt käyn minä perää pitämään, luutnantti saa pistooli kädessä vartioida noita mukaan lähteneitä."
Varmalla kädellä ohjasi hän aluksen karien lomitse ulappaa kohti. Vaan nolostuneet olivat venheessäolevat miehet. Siinä ei auttanut muu kuin totella, tyyneesti odottaa. Noin tunnin purjehdittuaan olivat he ulkona Jungfrusundin luona, jonka edustalla fregatti on ankkurissa. Kun jahti tuli näkyviin, kysyttiin fregatista heti, että mikä se oli. Luutnantti vastasi ja Janne käänsi aluksen vastatuuleen. Fregatista laskettiin venhe ja eräs upseeri ynnä muutamia miehiä nousi jahtiin. Kun upseeri ehti perään, ojensi hän lyhdyn valastakseen sillä pistooli kädessä seisovan miehen kasvoja.
"Näenkö näkyjä", huudahti hän, "vai oletko se sinä, Kalle?"
"Oikein näet, toveri."