"Mitä ilveitä nyt olet keksinyt?"
"Minulla on tässä epäiltävä alus, jättääkseni Lagerbjelkelle, — ja vielä epäiltävämpi vihollinen. Tämän manööverin keksi muuten tuo nuori mies, josta meillä jo on ollut paljo hyötyä."
NELJÄS LUKU.
Samalla maantiellä, jota Kati ja Janne yhdessä olivat Borisoffin talosta kulkeneet, oli sattuma eräänä kauniina aamuna taas vienyt nuo nuoret yhteen. Janne käveli pyssy kädessä, ampuakseen jotakin riistaa metsästä ja silloin Kati hänet näki ja huusi luokseen. Hän oli juossut Jannea tavatakseen, posket kuumottivat ja hän kukoisti kuin metsän vehmas koivu.
"Huomenta, Kati! Mihin näin aikaseen olet menossa?"
"Oli asiaa neiti Johannalle —."
"Vai niin", virkkoi Janne kuivasti keskeyttäen. Tuo ei häntä huvittanut.
"Nyt pysähdy hetkeksi tähän seuraani", virkkoi tyttö istahtaen mättäälle. "Et viime kerralla ehtinyt minulle kertoa, miten Sandön virralla kävi. Olithan siellä?"
"Olin, ensi hetkestä loppuun saakka, ja kaikki näin selvästi, niinkuin tuosta —."
"Missä seisoit? Aivanko lähellä? Saatoitko nähdä, minkänäköisiä ne olivat?" Tyttö kyseli vilkkaasti ja hänen, punaset poskensa punottivat vieläkin enemmän.