"Seisoin tällä puolen salmen, Sandötä vastapäätä, — en aavistanut mitään, kun sinne saavuin aikusin aamulla, olin silloinkin pyyntiretkellä. Kun metsänrintaa kävelin, kuulin pauketta virran puolelta. Minä sinne nuolena ja silloin sain nähdä, että virran oikealla rannalla vilisi venäläisiä pensaiden välissä."
"Todellako?"
"No todella. Ja salmi oli täpösen täysi venäläisiä tykkivenheitä, olisi niitä myöten melkein voinut virran yli juosta. Venäläiset tahtoivat kuljettaa virran läpi kaikki aluksensa, mutta ruotsalaiset salpasivat heiltä tien. Ampumisen venäläiset alkoivat, vaan heti ruotsalaisetkin vastasivat. Keskellä virtaa on pieni saari ja siinä oli ruotsalaisilla tykkinsä, — ihme, kun siellä ammuttiin! Ja niinkauan kuin he jaksoivat pitää saaren hallussaan kävi kaikki hyvin. Mutta venäläisillä kuuluu olleen neljä vertaa enemmän laivoja ja sitäpaitse maissa väkeä ja tykkejä. Sillä rannalla, missä minä seisoin, rupesi ottelu käymään yhä kuumemmaksi. Venäläisillä oli tavaton joukko tykkivenheitä, jotka verkalleen lähenivät, sillaikaa kuin jalkamiehet rantaa myöten hiipivät kiertääkseen ruotsalaisten selkään. — Olisipa saanut olla mukana, ajattelin, seistessäni siinä ja nähdessäni, kuinka meikäläisten täytyi hiljalleen peräytyä, kun ylivoima tunki päälle. Näin soudettavan saarelta pois venelastittain kuolleita ja haavoitettuja ja sittemmin sain kuulla, että päällikkökin oli saanut kuolemanhaavan, jonka seurausta ruotsalaisten peräytyminen juuri olikin…"
Kati istui pää kumarassa ja poimi lehtiä puolanvarsista. Hänen kasvoissaan ei ollut enää sama punaväri kuin äsken.
"Mutta", jatkoi Janne omista muistoistaan innostuneena, "silloin siinä sai nähdä jotakin. Selältä tuli joukko laivoja, ihan täysissä purjeissa, ja kun ruudinsavu hälveni, näin Ruotsin lipun joka laivan mastossa, — se loisti kullalta, tuo keltanen risti, minä melkein ilosta itkin."
Kati oli noussut ylös ja seisoi siinä taas hehkuvin poskin, ja Janne näki, että hänen silmissään, jotka melkein hurjasti eteenpäin tuijottivat, kimalteli kyynel.
"Entä sitten", virkkoi tyttö, kun Janne häntä katsellen hetkeksi keskeytti puheensa.
"Niin, se oli amiraali itse, joka saapui apua tuoden. Hänellä oli seitsemän laivaa ja muutamia tykkivenheitä. Siinä oli tapeltu useita tunteja ja nyt alettiin alusta. Kuumimmaksi kävi ottelu vasemmalla sivustalla. Venäläiset olivat jo kahlanneet salmen yli Sandöhön — virta on siltä kohden matala — hyökätäkseen ruotsalaisten selkään, mutta laivain tykit pitivät heitä etäällä. Sölverarm oli mukana, sama mies, joka pari viikkoa aikasemmin oli vihollista vastustellut ylempänä salmen partaalla.
"Tuuli kävi vinhasti kaakosta ja minä näin, että laivain oli tuiki vaikea pysyä selällä, joka oli luotoja ja louhikkoja täynnä, ja venäläisiä tykkivenheitä tunki yhä sakeampana laumana taisteluun. Kello ehti kahdeksaan, ehti yhdeksään, kymmeneen ja yhteentoista, eikä vieläkään ollut yksikään venäläinen tykkivenhe päässyt salmen läpi, vaikka yhdeksän tuntia olivat koettaneet. Vaan amiraalin täytyi nyt ruveta pitämään huolta, etteivät laivat karille joutuneet. Ja hyvässä järjestyksessä tuo peräytyminen suoritettiin; tykkivenheet seurasivat laivoja niistä erkanematta. Rohkeina tunkeusivat venäläisten alukset aivan meikäläisten keskuuteen, vaan niitä olikin kahta vertaa useampia. Näin selvästi, kuinka siinä oteltiin airoilla ja sauvomilla ja ampuminen oli niin ankaraa, että koko selkä yhtenään leimahteli ja savusi. Mutta ei yhtään ruotsalaista laivaa menetetty. Amiraali toi ne kaikki hyvässä järjestyksessä Paraisten saaristoon, jossa oli useita ruotsalaisia muonalaivoja, joita täytyi suojella."
"Mutta mistä oli venäläisillä sellainen määrä tykkivenheitä?" kysyi tyttö, kun Janne oli lopettanut.