Nuorukainen ei heti vastannut, hän näytti tyystin tarkastavan, oliko piikivi pyssyssä kyllin terävä. Kati uudisti kysymyksensä.
"He olivat saaneet ne — Viaporista", vastasi Janne niin hiljaa, kuin jos hän olisi hävennyt tuota viimeistä sanaa lausua.
"Sinä päivänä tapahtui muuten vielä muutakin", jatkoi Janne tyyneesti ja melkein kuin mielissään, päästessään muusta asiasta puhumaan. "Olipa hyvin lähellä, ettei Buxhövden sinä päivänä joutunut satimeen. Kerronpa siitäkin.
"Kun taistelu oli päättynyt, lähdin kävelemään kotiini päin, metsot saivat jäädä rauhaan sinä päivänä. Neljänneksen käveltyäni saavuin erääseen taloon ja näin siellä päärakennuksen luona joukon venäläistä sotaväkeä. Talossa valmistettiin ateriaa Buxhövdenille ja hänen ylimmille upseereilleen, jotka kaikki korkealta mäeltä olivat katselleet salmella tapahtuvaa tappelua. Siellä piti syötämän ja juotaman voiton kunniaksi. Ruotsalaiset olivat muka saaneet selkäänsä, — oikeastaan tosin venäläiset sitä enemmän olivat saaneet, vaikka meikäläisten oli täytynyt väistyä ylivoiman alta.
"Kun mulla oli pyssy kädessäni, arvelin viisaammaksi, että en näyttäydy kasakoille, jotka pihalla vahtivat, vaan hiivin metsän läpi rannalle päin. Mutta sielläkös väkeä oli. Vastaani tuli lähes tuhansinen joukko meikäläisiä, ja heti älysin, että näiden on nyt tarkoitus hyökätä vihollisen selkään. Samassa välähti päässäni ajatus: ehkeivät he tiedä, että Buxhövden on talossa. Käännyin päällikön puoleen, ilmoitin hänelle asian. — 'Hä, poika, oletko varma asiasta?' kysyi tämä epäillen. Vaan minä olin asiasta hyvinkin varma ja opastaa taisin myöskin.
"Nytkös vilkastui joukko. Buxhövden oli otettava kiinni…"
"Ja hän otettiin?" kysyi tyttö vilkkaasti.
"Ei. Tuuma petti. Väki jaettiin kyllä oikealle ja vasemmalle ja tykit ajettiin mäelle ja niiden taa sijoitettiin osasto väkeä. Sitten lähdettiin liikkeelle. Vaan ei kuljettu, niinkuin olisi tullut, yhtenä raekuurona taloa kohti, vaan marssittiin verkalleen ja varovasti, juurikuin jotakin kaupunkia valloittamaan. Niin tyhmästi siinä meneteltiin, että oikein mieltä katkeroittaa. Olisi pitänyt hiipiä metsänrintaan ja siitä juosta nuolena niityn yli taloon; vaan soturit näyttäytyivät jo kaukaa ja sanotaan Buxhövdenin itsensä ne ensiksi huomanneen. Hän oivalsi kohta, mistä kysymys oli, heitti veitsen ja kahvelin ja juoksi pyssyn luotina ulos talosta, jättäen sinne lakkinsa ja miekkansa ja hansikkaansakin. Salmen rannalle hän juoksi ja kutsui siellä venäläisen tykkivenheen itseään pelastamaan. Yksi niistä hänet korjasikin ja siinä seisoi nyt koko meikäläinen joukko talon pihalla, katsellen satimesta lentänyttä lintua. Vaan pian saivat hekin muuta ajattelemista. Venäläiset hyökkäsivät virran partaalta kuin heinäsirkkaparvi ja kiersivät joka taholta ruotsalaiset, jotka yhä vielä aikoivat salmen rannalle hyökätä. Silloin saapui amiraalilta tieto, että yritys oli liian myöhäinen, koska ruotsalaiset laivat olivat jo peräytyneet, eikä siinä silloin enää ollut muuta tekemistä, kuin palata takasin laivoihin. Nyt ruotsalaiset vimmatusti tappelivat. Vihollisia aivan hyöri heidän ympärillään, vaan mahdotonta oli meikäläisiä saartaa. Askel askeleelta he taistellen peräytyivät merelle päin. Niinpä tuli erään nuoren upseerin pienellä osastolla pidättää kasakoita etäämmällä, kunnes tykistö ja pääjoukko ehtisi laivoihin. Ja sen hän teki kuin mies, — ei peräytynyt kyynärän vertaa, vaikka ratsuväki yhä uudelleen hyökkäili."
"Näitkö hänet?"
"Näinpä tietenkin, tuskin sadan askeleen päässä olin. Hän seisoi siinä muutamain miesten keskessä, ampui sotilaskiväärillä, ampui niin tyyneesti, kuin kilpa-ammunnassa ikään. Kapteeni hänelle huusi, ettei hänen pitäisi muista jälelle jättäytyä, vaan ei tuo lie siinä paukkeessa kuullut, sillä hän seisoi paikoillaan ja antoi toisten päästä turvaan."