"Oli kai häntä komea nähdä?"
"Se on vissi, sitä en unhota koskaan, — niin tyyni ja pitkä ja komea oli hän, ja miltei hymyilevänä hän siinä seisoi, näyttäen kaikille, miten suomalainen maansa puolesta taistelee."
"Säilyikö hän haavoittumatta?" kysyi tyttö melkein vapisten.
"Hän sai haavoja montakin — ja sitten hän kaatui, oli saanut kuoleman luodin."
"Mutta hän kaatui sankarina", kuiskasi tyttö, kuin olisi hän näyssä sen nähnyt.
"Muut pääsivät kaikki laivoihin, lukuunottamatta kolmea-, neljääkymmentä miestä, jotka retkelle kaatuivat. Muutamia joutui vielä vangiksi, kun pari laivuria teki tyhmän ja kömpelön käännöksen miesten jo laivoihin ehdittyä. Mutta vaikka yritys oli mennytkin mitättömiin, niin rehellisesti ja urheasti suomalaiset taas sinä päivänä ottelivat."
Tyttö oli noussut ja yhdessä kulkivat he nyt tietä eteenpäin. Janne jutteli kaikenmoista, vaan Kati vastasi aivan lyhyeen, näytti muuta ajattelevan. Sellainen hän yleensä viime aikoina oli ollut, kun he joskus toisensa tapasivat. Koskaan he eivät oluet toisilleen tunteitaan tulkinneet. Yhdessä olivat he lapsuudenystävinä kasvaneet eikä lie kummallekaan käynyt oikein selväksi, oliko ystävyys vaihtunut rakkaudeksi ja milloin se oli tapahtunut. Mutta kuta useammin he viime aikoina olivat toisensa tavanneet, oli Janne ruvennut yhä selvemmin aavistamaan, että tyttö ei tahtonut olla hänelle muu kuin lapsuuden ystävä. Ja se aavistus oli jo ruvennut jäädyttämään hänenkin sydäntään. Mutta sitä hän ei kumminkaan ollut vielä viitsinyt ajatellakaan, mitä kylällä huhuna kerrottiin, että näet Borisoff tuumaili Katia. Vaan tuon epäilyksen siemen hänessä kyti.
"Kati hoi", lausui hän nyt senvuoksi hetkisen vaitiolon jälkeen vakavasti, "oletko väsynyt minun seuraani?"
"Miksi sitä kysyt?" vastasi tyttö hämmästyneenä, luomatta avonaista katsettaan alas.
"Minusta näytti siltä. Et ole enää sama kuin ennen, niin minusta tuntuu."