"Sama kuin ennen", matki tyttö vähän äkäsesti. "Sinä Janne se olet muuttunut. Minä olen aivan sama, mikä aina olen ollut, enkä käsitä, miksi en niin olisi."
Janne ei virkkanut mitään. Hän oli saanut selvemmän vastauksen kuin oli odottanutkaan. Yhtäkkiä hänelle kaikki selveni. Tyttö oli puhunut totta, hän ei ollut muu kuin lapsuudenystävä, niinkuin ainakin, eikä ollut koskaan luvannut muuksi ruvetakaan. Ja siihen oli siis päättynyt se lyhyt tarina, joka tuskin oli alkanutkaan.
Mutta hänen mielensä ei siltä tarvinnut kylmetä. Olihan hänellä toinen rakkaus, joka häntä voimakkaasti lämmitti ja se oli noussut terälle juuri samaan aikaan, kuin hän oli kuvitellut, ettei hän ilman Katia voisi tulla toimeen. Olihan hänellä isänmaa, josta hän oli Borisoffille puhunut. Jokainen tappio, minkä Suomi kärsi, oli kuin uusi oka, joka hänen sydäntään haavoitti, jotavastoin uutinen suomalaisten pienimmästäkin menestyksestä täytti hänen rintansa sanomattomalla riemulla ja ylpeydellä. Mitä oli hän osannut tehdä tämän maan hyväksi? Ei mitään mainittavaa. Hän oli ottanut osaa pieniin seikkailuihin, ehkä siksi, että se häntä huvitti, velvollisuudentunnosta hän ei sitä ollut tehnyt. Koittaako joskus se päivä, jolloin hän saa osottaa maailmalle ja etupäässä itselleen, että hän saattoi tehdä jotakin maansa hyväksi sellaisissakin olosuhteissa, jolloin ei pelkkä vaara eikä seikkailu vietellyt häntä uskaltamaan henkeään?
Sitä hän ajatteli kävellessään ja yhä vieraammalta tuntui hänestä tuo kaunis Kati, joka hänen rinnallaan kulki. Nyt ei ollut enää kauppiaaseen pitkälti matkaa. Hänen ei pistänyt päähänkään kiusata tyttöä kysymällä, koska tällä taas oli asiaa neiti Johannalle taikka tekemällä muita viittauksia. Vaikka Kati olisi hänelle tuossa tuokiossa ilmoittanut olevansa kihloissa Borisoffin kanssa, olisi hän tosin tytön puolesta tuntenut surua, mutta se tieto ei olisi musertanut hänen mieltään.
"Hyvästi Kati", sanoi hän ystävällisesti kotiinsa päin kääntyen.
Samalla tavalla vastasi tyttö jäähyväistervehdykseen, avonaisesti ja ystävyydellä niinkuin ainakin. Ja niin he erosivat. Mutta ei kumpanenkaan heistä kääntynyt kädellä viimeistä tervehdystä viittaamaan, eikä Jannekaan tällä kertaa laulellut, kun eteenpäin metsätietä myöten käveli.
VIIDES LUKU.
Seuraavana päivänä, kirkkaimman keskipäivän aikana, ajeli kauppias uusissa kärryissään vihannoivain vainioiden välitse Katin majaa kohden, ottamaan itselleen toisen vaimon. Hän istui juhlallisena ajopeleissä, ohjasi varmalla kädellä virmaa hevostaan ja puettuna hän oli hienoimpaan pukuunsa; kirkkaat napit ja huivin helmipää neula kimaltelivat ja hopeahelainen keppi oli hänellä rinnallaan. Oikein kosimaan hän nyt lähti sitä tyttöä, joka hänen keittiössään oli ruoanlaittoa avustanut. Hän kunnioitti tyttöä, mutta vielä enemmän itseään. Ja nyt hän hymyili luonnolle ja tämä vastasi hänen hymyilyynsä.
Puolta tuntia myöhemmin ajoi hän samaa tietä takasin. Hevonen ei nyt juossut tasasesti eikä nätisti, puolineliä se kiiti eteenpäin peljästyneenä hopeahelaista keppiä, joka sen lanteita takoi. Eikä Borisoffissa itsessään ollut kosiomiehen komeutta enää hiukkaakaan jälellä, hän istui siinä pää etukumarassa ja kiroili ja sadatteli vasten päiväpaisteista luontoa, joka yhä edelleen hymyili.
"Voiko tämä olla tuon poikaviikarin syytä… tuonko kirotun nalikan vehkeitä?" kyseli kauppias ehtimiseen metsältä ja kiviltä. Mutta ne eivät vastanneet. Ainoastaan harakka lensi nauraen puusta puuhun, kuin jos tämä kaikki olisi sen mielestä ollut hyvin hauskaa.