Neiti Johanna ei ollut aavistanutkaan, että ratkaisu oli näin lähellä. Mutta kun kauppias juhlapuvussa lähti ajamaan tuota tietä, joka ei vienyt mihinkään herraskartanoihin, välähti totuus hänelle yhtäkkiä ilmiselkeäksi. Hän oli silloin molemmin käsin tarttunut esiliinaansa ja huiskinut sillä ikkunasta lähtevän jälkeen, huutaen:
"Liian aikaista ja liian myöhää!"
Ja kun isäntä saapui takasin hurjaa vauhtia ajellen, seisoi hän pyhähameessaan ja valkeassa, kankeassa päähineessä häntä vastassa portailla.
Borisoff hyppäsi rattailta, jätti hevoset ja ajopelit omille hoteilleen ja luimisteli sangen epäkiitollisin katsein neiti Johannaa, kysyen pilkallisesti:
"Häh, luuletko että tulen kosimaan?"
"En, minä luulin, että se jo oli tehty. Vaan saisiko hän jotakin jäähdyttävää?"
Kauppias vastasi ainoastaan myrkyllisellä katseella ja hyökkäsi huoneeseensa. Pukeuduttuaan arkivaatteisiinsa, pyysi hän vihasella äänellä ruokaa. Sitten hän käveli edestakasin huoneessaan ja takoi tuota hopeapäistä keppiään lattiaan.
"Nyt sillä on pahat mielessä", tuumi Johanna, joka herransa tunsi. "Hän on saanut rukkaset — muori ne ehkä on antanut ja on voinut antaa tytär itsekin, ylpeitä ovat molemmat, vaikka köyhiä. No niin, oikein tehty, Kati, väärin sinua tuomitsin, kun tässä eräänä päivänä ajattelin toisin. Mutta mikähän sillä ukkokarhulla nyt on mielessään, — mitään kauniita juttuja ne eivät ole, sen arvaan."
Nopeasti kauppias söi ja lähti senjälkeen heti asunnostaan. Hän käveli rantapolkua pitkin, samaa polkua, jota Janne oli saattanut Katia kesteistä. Hänen oikealla kädellään oli se pieni saari, jossa Janne isänsä kanssa asui. Äkkiä pysähtyi Borisoff. Miksi oli hänelle tänään tuo ilkeä vastoinkäyminen tapahtunut? Oli kuun kolmastoista päivä, — hän oli taikauskoinen. Mutta ennen kaikkia täytti kostonhimo hänen mielensä. Jos Jannella oli joku osa tuossa jutussa, kuten hän uskoi, niin kyllä hänkin oli huomaava, että nyt oli kolmastoista päivä. Sitäpaitsi, — "kapteeni" saattoi pian taas tulla, piti toimia jotakin.
Kauppias oli kävellyt pari tuntia, kulkenut aikoja sitten ohi Jannen saaren ja saapui niin pieneen rantamökkiin, jossa oli merimiesten kapakka. Oli täysi päivä vielä. Hän jatkoi matkaansa mökin ohi, katsahtaen muka muuten vain ohimennen ikkunasta sisään. Pari miestä istui pöydän ääressä, jossa oli pullo — hän tunsi miehet samoiksi, jotka olivat olleet "miehistönä" "kapteenin" jahdissa. Tuossa kapakassa olivat he saapumisestaan saakka pitäneet asuntoa. Mutta jahtia hän ei ulapalla nähnyt. Sotalaivat olivat kyllä vielä paikoillaan, ja kaikki oli rauhallisen näköistä.