"Hyvä herra," lausui vanhus, joka vieressä seisoi ja sauvaansa nojautui, "minä olen pojan isä, hän on ainoa poikani. Oli raskasta minun ajatella, että hän taisteluun oli kaatunut. Nyt näen, että hän jää henkiin. Ja nyt voin turvallisesti mennä omia teitäni, kallistua hautaani, sillä minä tiedän, että poikani, vaikka köyhä onkin, on antanut isänmaansa hyväksi parhaan minkä hän omisti, sydänverensä, — minä tiedän, että hän ei ole sitä vastakaan säästävä."
Tuo vanha, kivuloinen ukko oli oikassut vartalonsa suoraksi ja seisoi siinä nyt kuin soturi. Eikä hänen innostuneessa katseessaan ollut mitään, joka olisi kertonut, että hän oli koditon, putipuhtaaksi ryöstetty mies.
Mutta seinälle kuvastuvat auringon säteet olivat tällävälin laskeutuneet alaspäin ja valaisivat nyt nuorukaisen veristä haavansidettä. Ne ikäänkuin viittasivat siihen hintaan, millä nuorukainen oli kunniarahansa ostanut.