* * * * *
Aamupäivällä saapui venhe lännestä päin kapakan rantaan ja vormupukuinen mies nousi siitä laiturille sekä astui tupaan. Se oli lääkäri ruotsalaisesta laivasta. Hänet oli eräs valtauksessa läsnäollut upseeri erityisesti tänne toimittanut. Bramrå vei hänet sairaan luo. Lääkäri oli, tutkittuaan haavan, hyvin vakavan näkönen. Vaan samassa Janne avasi silmänsä ja katseli eteensä omituisen säteilevällä katseella.
"Se katse ei ole kuoleman katse, se on elämäksi", huudahti silloin lääkäri iloisesti. "Joku onnellinen tapaus on antanut potilaalle virkistävän elinvoiman. Niinollen ei minulla ole muuta tehtävää kuin esilletuoda eräs lähetetty tervehdys, — olen näet vakuutettu, että nuorukainen jaksaa sen kuulla."
Eräs nainen, joka samassa oli hyökännyt sisään, keskeytti hänet silloin.
"Anteeksi, herra tohtori," puhui tämä, "mutta tahtoisin tietää, onko se lastilaiva, joka oli Bellinan vieressä, vielä siellä jälellä?"
"Neiti kai tarkottaa fregatti Bellonaa. Sen vieressä olleesta lastilaivasta en tiedä muuta, kuin että kaikki lastilaivat lähetettiin eilen Ahvenanmaalle, jatkaakseen sieltä matkaansa Ruotsiin. Yhdessä niistä oli vankeja ja epäilyttäviä henkilöitä, muiden joukossa eräs maakauppias näiltä paikoin…"
"Vai niin, hän meni siis sinne," puhui neiti Johanna puolittain itsekseen. "No, siinä tapauksessa täytyy kai minun hoitaa taloa häntä varten, kunnes hän palaa."
Mutta tohtori kääntyi Jannen puoleen.
"Niin, terveiset, joita minulla oli tuotavana, olivat sellaiset, että se nuori luotsi, joka niin urhoollisesti otti osaa taisteluun, on ylipäälliköiltä saanut kunniarahan urhoollisuudesta."
"Janne!" huudahti Kati ja notkahti polvilleen vuoteen vierelle, peittäen siihen hehkuvat poskensa.