Potilaan katseet tarkastelivat kummastuneina hoitajaa. "Sinäkö täällä, Kati?" virkkoi hän vihdoin, koettaen ponnistella voimiaan. "Missä on isä?"
"Hän tulee heti."
"Miksi olet sinä täällä?"
"Sen sulle selitän, jaksatko kuulla minua?"
Janne nyökäytti hiljaa päätään.
"Janne," jatkoi tyttö nyt, ja hänen kasvoilleen nousi taas lämmin, kirkas väri, "minä olen täällä siksi, että sinua rakastan, niinkuin olen sinua kauan rakastanut ja aina rakastava olen. Kun metsässä erottiin tuona aamuna, silloin sinä luulit, että en tuntenut sinua kohtaan muita tunteita kuin lapsuuden ystävää kohtaan. Sen näin, ja minusta tuntui, että sydämmeni halkee, mutta olin päättänyt, että en tunteitani näyttäisi, — ja tiedätkö miksi annoin sinut tuossa käsityksessä luotani mennä? Siksi, että tahdoin peräytyä sen ainoan kilpailijan tieltä, joka minulta on riidellyt sinun rakkauttasi, ja joka on Suomenmaa. Olinhan estämässä sinua ryhtymästä maatani, puolustamaan, minä sen huomasin, itse et sitä tiennyt. Sinä et ollut vapaa. Sinä halusit päästä sankariksi, sellaiseksi kuin se upseeri, josta kerroit, näin sen katseestasi, ja minä, minä halusin sitä myöskin. Nyt olet sinä sankari. Venheessä oleva upseeri sen sanoi, toverisi, joka sinua kantoi, sen sanoi, mutta minä olisin tiennyt sen, vaikkei kukaan olisi sanonutkaan. Nyt sinä jäät elämään, sydämmeni sen minulle vakuuttaa, ja minä olen seuraava sinua, niinkuin myös näihin asti olen ajatuksissani tehnyt. Jos kuolettavan haavan olisit saanut, olisin sinua surrut kuolinpäivääni saakka, mutta siltä olisin iloinnut, tietäen, että sinua oli lämmittänyt isänmaanrakkaus niin syvä, että se oli voimakkaampi kuin rakkautesi minua kohtaan. Nyt ehkä ymmärrät, mitä olen tuntenut ja miettinyt, sittenkuin tämä sota alkoi. Nyt sen ymmärrät, miltä minusta tuntui sekin, kun sinä huomautit minun käyvän usein Borisoffin talossa, — tuon kurjan, joka vielä ilkesi tulla minua vaimokseen pyytämään. — Nyt lähden toveriltasi, Bramrålta, kyselemään, miten urheasti olet taistellut, ja sen kertomuksen kätken syvälle sydämmeeni. Isäsi ikävöipi nyt saada sinua puhutella; hän sulle kertoo, miten täällä rannalla olemme seisoneet ja taistelua katselleet ja rukoilleet, että sinun puolesi voittaisi."
Tyttö painoi huulensa nuorukaisen kalpeaa otsaa vastaan ja Janne puristi hänen kättään voimalla, joka todisti, että hänessä taistelu tautia ja kuolemaa vastaan jo oli pääsemässä voitolle. Sitten tyttö meni ulos.
Tuvan rappusilla istui Bramrå. Häneltä Kati kyseli lähemmin, miten taistelussa oli käynyt.
"Sen kerron suurimmalla mielihyvällä, tyttöseni," vastasi mies iloisesti, järjestäen vähän päässään olevaa sidettä. "Mutta istukaahan tähän viereeni, niin luistaa tarina hauskemmin. — Sen sanon jo heti aluksi, että en sittenkuin vuonna yhdeksänkymmentä, heinäkuun kolmantena päivänä, ole ollut näin tulisessa ja samalla iloisessa ottelussa. Ja monen olen nähnyt tappelevan kuin mies ja kaatuvan kuin mies, mutta tuo poika, jonka nyt sisään kannoimme, oli kumminkin urhoollisin kaikista… Mutta kas vain, miten neitosen posket käyvät koreiksi! — Nordenskiöld, kapteeni, hän, joka istui venheen perässä, oli melkein kuin Puke Viipurin kujanjuoksussa, — mutta hengissä hän ei enää olisikaan, elleivät luutnantit ja Janne olisi häntä avustaneet. Sillä Janne oli kapteenin vieressä aivan taistelun alusta saakka, mutta sillä hetkellä, jolloin kapteeni ryntäsi kajuutan katolle, oli liian paljo vihollisia hänen ympärillään, niin ettei hän ehtinyt mukaan. Vaan minä näin, niin totta kuin tässä istun, kuinka hän nuolena hyökkäsi pelastamaan kapteenia, kun monta keihästä tätä kohden oli tähdätty, ja juuri siinä ottelussa hän saikin pahimman haavansa. Ja kun meidän sitten oli lähdettävä keulakantta puhdistamaan, ryntäsi hän kuin salama vihollisjoukon keskelle ja oli niin iloinen ja reipas, että sydämmeni lämpeni sitä katsellessani. Eikä hänellä ollut aikaa katsella taakseen, ehdimmekö me muut mukaan. Ja kun hän vihdoin kaatui, sain suurella vaivalla hänen kimpustaan erotetuksi pari, kolme vihollista, jotka aikoivat seivästää hänet kanteen kiinni; kannoin hänet peräpuolelle, jossa tilaa oli vähän väljemmälti, ja niin tuntui silloin sydämmessäni pahalta, kuin jos eukon rinnaltani olisivat riistäneet."
Tyttö katseli ääneti kertojaa ja hänen katseestaan kuvastui taas sama tuli, kuin sinä päivänä, jolloin Janne hänelle kertoi Sandövirran taisteluista.