"Nordenskiöldin venheeksi hän sitä sanoi," kuiskasi tyttö.
Tuo viimeinenkin venhe saapui vähitellen niemeen. Luotsi uudisti vielä kerran, vaikka vavahtavalla äänellä, kysymyksensä.
"Vai te olette hänen isänsä!" vastasi kookas upseeri venheen perästä. "Poika on täällä, ja te voitte olla ylpeä hänestä. Arvattavasti haluatte saada hänet maihin, hoidettavaksenne. Mutta hoitakaa häntä hyvin, sillä juuri sellaisia miehiä me tarvitsemme. Ellei häntä olisi ollut, olisivat kyllä minunkin saamaani haavat syvemmät."
Venhe laski kapakan rannassa olevaan pieneen laituriin. Kahden airon välille pingoitetulla purjeella kantoivat venhemiehet haavoitetun maihin.
"Kohta kun ehdin laivastoon," virkkoi upseeri, "lähetän lääkärin tänne. En tarvitse huomauttaa, että haava on vakavaa laatua, sen näette kyllä. Sanokaa hänelle terveiset minulta kohta kun hän, kuten toivon, virkoo."
Sen sanottuaan hyvästeli hän rannalle jääviä ja käski miestensä työntää venhe vesille.
Haavoitettu kannettiin kapakan peräkammariin. Katin äiti oli siellä kiireesti tehnyt vuoteen. Janne ei avannut silmiään sillaikaa kun häntä kannettiin. Jalkapäästä kantoi Bramrå, purjevaatteesta repästy side päänsä ympärillä, ja Kati ja vanha luotsi kävelivät rinnalla, Katin kasvot olivat yhtä kalpeat kuin haavoitetun nuorukaisen, joista kuvastui hillittyä tuskaa.
Janne nukkui hetkisen vuoteellaan ja se uni näytti häntä virkistävän, sillä tuskan väreet sulivat vähitellen pois suljetun suun pielistä. Kati oli yksin jäänyt valvomaan haavoitetun vuoteen ääreen. Lämmin aamuaurinko paistoi auki jätetystä ikkunasta sisään huoneeseen.
Tyttö lepäsi polvillaan vuoteen ääressä ja katseli haavoitetun kalpeita kasvoja ja värittömiä huulia. Vihdoin avasi potilas silmänsä ja sulki ne heti, ikäänkuin vaipuakseen takasin uneen. Sitten avasi hän silmänsä taas.
"Vallotimmehan — me — Styrbjörnin?" kuiskasi hän. "Vallotettiin se," vastasi tyttö hiljaa. "Ja nyt olet sinä Katin luona."